Kaipuita

Huomaan kaipaavani elävämpää yhteyttä seurakuntaan. Käyn aika usein kirkossa, mutta jostain syystä se ei tunnu elävältä yhteydeltä, ei sellaiselta mitä kaipaan. Minua on alkanut häiritä se havainto, etten ole kolmen vuoden aikana oppinut tuntemaan muita seurakuntalaisia. Olen kyllä yrittänyt, ja syyttänyt itseäni siitä etteivät yritykset ole tuottaneet toivottua tulosta. Mikä sitten olisi toivottava tulos? Kaipaisin ihmisiä, joiden kanssa voisin avoimesti puhua hengellisistä, uskonnollisista, teologisista kysymyksistä, ilman että tunnen itseni hölmöksi. Ihmisiä, jotka uskaltaisivat neuvoa minua, osoittaa minulle suuntaa, kenties jopa rukoilla puolestani. Onkohan sellainen ylipäätään mahdollista? Huomaan myös kaipaavani yhdessä rukoilemista. On kummallista kaivata asiaa, josta ei oikeastaan ole kokemusta. Minulla on pari ystävää, joiden kanssa sähköpostissa vaihdetaan rukousaiheita. Välillä se tuntuu melkein vitsikkäältä.

Auttaisiko seemiläisen kulttuurin ymmärtäminen?

Kävin keväällä kuuntelemassa kun Ilkka Puhakka luennoi seemiläisestä kulttuurista ja ajattelutavasta. Hänen mielestään seemiläisyyden ymmärtäminen avaisi ymmärtämään myös Raamattua, joka on alunperin seemiläinen kirja. Jeesus oli juutalainen. Aihe kiinnosti, koska itse selvästikin tarvitsen jotain välittävää informaatiota ymmärtääkseni Raamattua millään tavalla.

Puhakalla oli sellainen näkemys Raamatusta, joka käy minun ymmärrykselleni. Hänestä Raamattu pitäisi nähdä opuksena, joka kertoo Jeesuksesta, niinpä sieltä pitäisi etsiä mitä Raamattu kertoo Jeesuksesta ja sen jälkeen mietiskellä mitä se tarkoittaa minulle. Hän ei siis suhtaudu Raamattuun maagisena ihmevälineenä, jossa voi tökätä sormensa johonkin kohtaan ja ottaa sen Jumalan kehoituksena tehdä sitä ja tätä, kuten joskus kuulee ja näkee ihmisten tekevän.

Magia ilmeisesti kuuluu ihmisen alkuperäiseen tapaan lähestyä suurta tuntematonta ja onkin kiehtova seurata miten erilaiset maagiset elementit ovat tunkeutuneet kristinuskoonkin, osaksi kirkkojen ja myös vapaiden suuntien elämää.

Mutta on magiaa muuallakin. Eilisessä Punaisessa langassa menestynyt neurokirurgi (ohjelma oli uusinta, kirurgin nimi ei jäänyt mieleen) kertoi, ettei missään ole niin paljon rituaaleja kuin leikkaussaleissa. Hänelläkin pitää aina olla tietty myssy päässä kun hän leikkaa, muuten iskee epäonni. Eivät siis ainoastaan uskonnollisuuteen taipuvaiset ihmiset huomaamattaan lipsu magian puolelle, myös luonnontieteellisen maailmankuvan omaksuneille voi käydä niin.

Luennollaan Puhakka painotti tarinoiden merkitystä seemiläisessä kulttuurissa. Siksi Jeesuksen jutuista merkittävä osa on tarinoita. Tarinat eivät koko syvyydessään avaudu, jos ei tunne seemiläistä kulttuuria.

Omalla kohdalla ongelma onkin paljolti siinä, että olen ehtinyt kuulla Raamatun tarinat vähän liian monta kertaa erilaisina latteina tulkintoina. Eksynyt lammas, tuhlaajapoika, laupias samarialainen, kaikki nuo jutut ovat lopen tuttuja, mutta samalla niiden ydin on jäänyt kokonaan tavoittamatta. Tarinoiden kärki on hukattu. On vaikea päästä oman kyllästymisensä yli ja ryhtyä tutkimaan, että mitä siellä ihan oikeasti tarkoitetaan. Miksi tarina on sellainen kuin on. Onneksi on sellaisia tyyppejä kuin Ilkka Puhakka, joka puhuu kansantajuisesti ja samalla älystä tinkimättä näistä jutuista.

Jos Puhakka kiinnostaa, tv7:n ohjelma-arkistosta löytyy kolmeosainen haastattelu, jonka kolmannessa jaksossa hän kertoo tästä seemiläisyysjutusta. Ohjelmasarjan nimi on Kaivo. Ja sieltä siis Puhakka.

Luomakunnan kivusta ja kärsimyksestä

Millanin äskeinen kommentti siitä miten kuolema ei ehkä olekaan kauhistus, aiheutti ajatusryöpyn.

Jokin aika sitten, olisiko ollut toissa talvena, lehdissä kerrottiin tragediasta jossa pienet pojat olivat leikkineet jäisellä joella, pudonneet hyiseen virtaan ja hukkuneet. Sitä kauhisteltiin. On tietenkin syytäkin kauhistella, vanhempien menetys on murskaava, mutta huomasin yhtäkkiä ajattelevani, että olikohan tuo kohtalo poikien itsensä kannalta mitenkään kauhea.

Perusteluni on se, että itselläni on varhaislapsuudesta tuollainen vähältä piti kokemus. Olin kolmen-neljän ja mattopyykillä vanhempieni kanssa. Muistan kurottaneeni vedessä ohitseni lipuvaa irrallista ulpukkaa, seuraavaksi olinkin mattolaiturin alla. Muistan hyvin selkeänä kuvana ruskean veden, laiturin palkkien välistä siilautuvan valon, omat sormeni jotka haroivat laiturin niljaista pohjaa. En tajunnut, että kohta minä varmaankin hukun. En ajatellut mitään. Elin siinä hetkessä kokematta minkäänlaista kauhua, tunnetta ilman loppumisesta. Minä vain haroin sormillani niitä lautoja. Mutta minun ei ollut vielä määrä lähteä tästä maailmasta. Esiliinani (vanhanaikaisen isoäitini vaatimuksesta minulla oli lapsena aina esiliina, kenelläkään muulla ei ollut sellaista ja sen pitäminen oli kauheaa) nauhat olivat auenneet ja isäni oli yhtäkkiä huomannut, että laiturin reunan alta pilkisti jotain. Hän tarttui nauhan päähän ja yllättyi pahanpäiväisesti kun minä seurasin perässä. Vanhemmat menivät paniikkiin ja siinä vaiheessa minäkin menin paniikkiin ja aloin itkeä. Itkin koko matkan kun minut kärrättiin polkupyörän ohjaustankoon kiinnitetyssä häkkyrässä kotiin. Mutta muistan aivan selvästi, että laiturin alla en tuntenut minkäänlaista kauhua.

Joskus luonto-ohjelmia katsellessa kun leijonat saalistavat antiloopin ja repivät sen kappaleiksi, mietin mitä se antilooppi oikeastaan kokee siinä. Ja olen huomannut ajattelevani, että ehkä se ei olekaan niin kammottavaa sen antiloopin kokemusmaailmasta käsin, kuin miltä se minusta näyttää. Meihinhän on asennettu näitä mekanismeja, elimistöön virtaa adrenaliinia, endorfiinia ym, jotka muuttavat kokemustamme ja kivun aistimista.

Tämän postauksen tarkoitus ei ole väittää, että on vain hienoa kun ihmisiä ja eläimiä kuolee, koska ne pääsevät taivaaseen. Tarkoitan vain, että ehkä asiat eivät tosiaan aina ole ihan sitä miltä näyttävät.

Miksi Jumala tahtoi käet maailmaan?

Polkupyöräretkellä kuulin käen kukkuvan jossain aivan lähellä. Ääni oli lumoava, kesäinen. Mielialani kuitenkin notkahti muistaessani käen lisääntymistavat. Mietin miten monet linnunpojat on sysitty pesästä kuolemaan siksi että käenpoika saisi elää. Jeesus sanoi, ettei varpunenkaan tipahda Jumalan sitä tietämättä. Mitä iloa on linnunpojalle siitä, että Jumala tietää sen tipahtavan pesästä ja kuolevan?

Seisahdin kuuntelemaan käen kukuntaa. Ympärillä siritti ja humisi alkukesän metsä koko uhkeudessaan. Luonnon runsaudessa virrentekijät ovat usein nähneet todisteen Jumalan olemassaolosta ja huolenpidosta, mutta minut valtasi aavistus siitä, että kenties ateistit ovat sittenkin oikeassa. Maailma on järjetön. Kauneudessaankin pohjimmiltaan täysin vailla lohtua.

Stinisseniä

Jos me Jumalan nähdessämme emme huomaa, että hän näkee meidät aina ensin, jollemme vastaa rakastavaan katseeseen, silloin emme kohtaa Jumalaa. Videntem videre, Augustinus sanoo: me näemme hänet joka näkee meidät. Hänen katseensa on olemassa ensin, ja se näkee kaiken. Jumala tuntee minut ennen kuin minä tunnen Jumalan. Emme opi tuntemaan katsomalla häneen, vaan suostumalla siihen että hän katsoo meihin, ja kestämällä hänen katseensa. Aurinkoa ei opi tuntemaan katsomalla suoraan aurinkoon, vaan laskemalla katseensa ja olemalla auringon säteilyssä. Juuri Jumalan katse tekee meistä sitä mitä me olemme. Hän on aina ensin.

Kun luen Stinissenia, kaikki tuntuu yksinkertaiselta. Mutta sitten alan ihmetellä. Mitä tarkoittaa suostua siihen, että Jumala katsoo minuun? Mutta vaikka järkeni ei ymmärrä, olemuksessani on jokin osa, joka resonoi näiden tekstien kanssa. Tälle päivälle Stinissen kirjoittaa:

Jotta sydämesi voisi löytää takaisin alkuperäisyyteensa, on ensimmäinen askeleesi tunnustaa, että olet kuilu, joka huutaa Jumalan äärettömyyden ikävässä, ja että sen jälkeen tyhjenet kaikista korvikkeista joilla olet yrittänyt kuilua täyttää.

Kova läksy ihmiselle, joka kamppailee monenlaisten riippuvuuksien kanssa.

Edellisen postauksen selitystä

Kun kolmisen vuotta sitten tunsin pakottavaa tarvetta alkaa käydä kirkossa, taistelin jonkin aikaa tarvettani vastaan syystä etten ollut oppinut tuntemaan itseäni kirkossa käyvänä ihmisenä. Eivätkä muutkaan ihmiset tunteneet minua sellaisena. Jostain syystä tuntui myös tärkeältä nähdä itsensä ihmisenä, joka ei tarvitse uskontoa. Uskonto kuuluu tyhmille ja tietämättömille, enkä minä halunnut olla sellainen.

Mutta sitten jotkut ihmiset, joita en voinut pitää tyhminä, enkä tietämättöminä, alkoivat ääneen puhua omasta jumalasuhteestaan, ja se auttoi minua eteenpäin. Uskaltauduin ottamaan todesta oman kaipaukseni ja kulkea sen johdattamana piittaamatta omista ja muiden ihmisten mahdollisista käsityksistä.

Olen ollut aika ahkera kirkossa kävijä ja luterilaisessa messussa moni asia miellyttää. Virret, urut, ehtoollinen. Joskus jopa raamatuntekstien lukeminen. Olen tuntenut vetoa myös katolisten vastaaviin menoihin. Olen kokenut, että ehkä on vielä jotenkin normaalin ihmisen rajoissa käydä silloin tällöin tällaisissa hillityissä uskonnollisissa menoissa, jotka ovat vakiintuneet osaksi järjestäytyneen yhteiskunnan elämää.

Ajoittain olen ollut ymmärtävinäni mitä jotkut vapaat suunnat tarkoittavat kun he puhuvat vanhojen kirkkokuntien muotomenoista, tms. Tavallaan pidän muotomenoista, uskon että Jumala voi puhua niidenkin kautta, mutta olen silti välillä miettinyt pitääkö kaiken olla niin muodollista.

Olen myös miettinyt sitä miten tiiviisti tämä vallitseva luonnontieteellinen maailmankuva istuu kirkon ihmisten ajatusmaailmassa. Olen huomannut, että se ärsyttää minua. Kun koen asian, josta mietin voisiko sitä kutsua ilmestykseksi, ja kerron asiasta luterilaiselle, hän todennäköisesti alkaa etsiä selitystä psykologiasta. Ymmärrän, että erilaiset psykologiset lainalaisuudet vaikuttavat elämääni, mutta minua eivät tyydytä psykologiset selitykset. En käy kirkossa saadakseni psykologisia selityksiä elämääni. Käyn siellä, koska olen alkanut epäillä, että on olemassa muunkinlainen todellisuus kuin tämä elämä jota elän. Ja että minä voin olla yhteydessä siihen todellisuuteen. Kristityt kai perinteisesti ovat ajatelleet olevansa yhteydessä siihen todellisuuteen Pyhän Hengen välityksellä.

Nyt tielleni on osunut ihmisiä, jotka ovat vähän Jumalan hulluja. No siis olenhan minä ennenkin tavannut karismaattisuuteen hurahtaneita ihmisiä, käynytkin jossain kokouksessa ja todennut, ettei se ole minua varten. Mutta nyt minusta tuntuu kuin näillä ihmisillä olisi jokin erityinen viesti minua varten. Kun he kertovat omasta vaelluksestaan, sydämeni sulaa. Ja haluan kuulla lisää. Ja jokin minussa pistää vastaan, koska en ole oppinut tuntemaan itseäni ihmisenä, joka menee rumaan saliin hoilottamaan ylistyslauluja ja hihkumaan halleluujaa. Mutta olen ihan rakastunut pariin ihmiseen, jotka tekevät sellaista.

Minulla on ollut viime aikoina tunne kuin minua pihtisynnytettäisiin uuteen elämään. Niin kuin olisin pimeässä käytävässä ja toisesta päästä minua työnnettäisiin ja toisesta päästä vedettäisiin kohti jotain uutta ja vähän pelottavaa, mutta samalla kiehtovaa maailmaa, mutta jokin minussa vastustaa.

Mietin johdatusta, miten konkreettista se on, ja onko sitä, vai onko kysymys ylikuumenneesta mielikuvituksestani. Huomaan ajattelevani armolahjoja, onko niitä todella, vai ovatko ne vain vapaiden suuntien hömpötystä. Ja onko niin, että joskus Jumala voi kertoa meille asioita muiden ihmisten välityksellä. Mutta miksi minulle käy niin, että kiinnyn valtavasti tällaiseen ihmiseen, jonka koen tuoneen minulle erityisen viestin. En osaakaan ottaa viestiä pelkästään vastaan, vaan leimaudun häneen, haluan yhtäkkiä kertoa kaikki asiani ventovieraalle ihmiselle ja kuvittelen, että hän ymmärtää, hän osaa auttaa. Se on kummallista, enkä osaa päättää, pitääkö minun hillitä itseäni, vai pitääkö mennä tunteen mukaan ja kertoa asiat, jotka haluan kertoa. Tästä nyt ei varmaan kukaan ulkopuolinen tajua mitään, vaan eipä tällä blogilla monta lukijaa olekaan.

Ruumiillisuuden ongelma

Olen lukenut Jaakko Heinimäen kirjoja Pieni mies jalustalla ja Pyhiä naisia. Kirjat ovat nopealukuisia ja sisältävät kaikenlaista kiinnostavaa pyhimyksiin liittyvää triviaa. Minua hiukan ärsyttää Heinimäen ilkamoiva suhtautuminen pyhimyksiin, vaikka voi tietysti olla että se on ihan tervettä, ainakin verrattuna pyhimysten ylenpalttiseen kunnioitukseen joka on ilmennyt erilaisten luunkappaleiden palvomisena. Luunkappaleiden palvonta on mielestäni jotenkin liikuttavaa, en haluaisi ryöstää sitä iloa heiltä, jotka kokevat niiden ääressä uskonnollisia tunteita. Mutta vaikea käsittää mitä tekemistä sellaisella on kristinuskon kanssa. En tiedä tarvitseeko ollakaan.

Mutta olin suoraan sanoen kuvitellut, että naispuolisia pyhimyksiä olisi enemmän. En haluaisi kiinnittää huomiota tällaisiin asioihin, varsinkin kun pyhimyksillä ei ole minulle henkilökohtaisesti suurta merkitystä, mutta kiinnitän kuitenkin. Paavin kirkko on ollut kitsas julistamaan naisia pyhimyksiksi ja varmin tapa naiselle päästä pyhimykseksi on olla joko totaalinen neitsyt, tai sitten huora, joka tekee näyttävän parannuksen.

Ja siis minua rassaa tämä asia, että kristinuskossakin nainen niin mielellään nähdä vain oman sukupuolensa kautta. Sanon kristinuskossakin, koska en ole ainakaan huomannut, että naisten rooli muissa uskonnoissa olisi jotenkin parempi tältä osin. Tietysti voi kysyä, että mitä väliä sillä on, keitä paavin kirkko julistaa ja ei julista pyhimyksiksi, jos pyhimyksillä ei itselleni ole erityistä merkitystä.

Neitsyt Mariasta katoliset ajattelevat, että hänkin on siinnyt jotenkin perisynnittömästi, tai miten se meni, siitä johtuen hänellä ei ollut raskausvaivoja, synnytys kävi kivuttomasti ja neitsyyskin säilyi. Hän eli Joosefin kanssa onnellisessa, mutta hiukan erikoisessa liitossa, johon seksuaalinen kanssakäyminen ei kuulunut myöhemminkään. Mietin miten erilaista olisi, jos kirkossa olisi voitu hyväksyä, että Jumala tosiaan päätti syntyä tähän maailmaan aivan tavallisesta tytöstä, joka sai kokea kaikki tavalliset raskauden vaivat, niin kuin hänen lapsensakin oli tarkoitus kokea nahoissaan kaikki ihmiselämän probleemit, mukaan lukien sukupuoleen liittyvä fyysinen ja mentaalinen varustus. Mutta sen verran kuin katolisten naisten kanssa jutellut, niin ainakin täällä Suomessa he haluavat Mariansa tällaisena ylimaallisena olentona, jota naiseuden ja ihmisyyden vaivat eivät ole koskaan koskettaneet. Miksiköhän? Mutta jonkin verran on tietysti ollut vaikeutta ajatella Jeesustakaan ihan normaalina miehenä.

En tiedä mikä on tämän jutun pointti. Ehkä vain ällistellä sitä, miksi kristinuskoon on tullut niin ahdistunut suhde ihmisen, ja erityisesti naisen ruumiillisuuteen, vaikka koko uskonto sai alkunsa siitä ällistyttävästä hetkestä kun Jumala puristui limaisena, verisenä, avuttomana poikalapsena ulos Marian kohdusta.

Mitähän Jumala tykkää pikkumaisista pulmistani

Rukoilemisen kanssa on sellainen ongelma, että minulla ei ole siitä myönteisiä kokemuksia. Äiti opetti Levolle lasken luojani. Lapsena kuvittelin luojan vihertäväkasvoiseksi isonenäiseksi mieheksi joka makaa liikkumattomana kellariloukossa kivipaaden päällä, kuin ruumis. En tiedä mistä moinen mielikuva. Mutta suurin ongelma ei ollut tuo mielikuva, vaan itse rukoushetki, siinä oli jotain epäluontevaa, noloa. Lapsuudessani uskonnollinen kasvatus oli voimissaan lastentarhassa ja koulussa. Joka puolella rukoiltiin säännöllisesti. Minulla on se mielikuva, että aikuiset ajoivat lasten suuhun sanat, joilla Jumalaa piti lähestyä, ja noiden sanojen sisältö oli suurin piirtein se, että rakas Jumala, tee minusta kiltti lapsi niin etten koskaan tuota pahaa mieltä enkä vaivaa vanhemmilleni ja opettajilleni. Ei sellaista rukousta tee mieli harjoittaa omatoimisesti, tai ei ainakaan minun tehnyt mieli.

Myöhemmin seurakuntanuorena ihmiset pyytelivät jatkuvasti syntejä anteeksi, rukoilivat voimaa ollakseen vähemmän epäitsekkäitä, turhamaisia ja jaksaakseen enemmän kertoa Jeesuksesta ihmisille jotka eivät häntä vielä tunne. Ei tuntunut omalta sekään.

Viime vuosina olen yrittänyt etsiä omaa suhdetta rukoilemiseen, koska jokin sisäinen vaisto sanoo, että se olisi hyvä harrastus. Rukoushan on jotain, mitä ihmiset ovat kaikkina aikoina kaikkialla maailmassa tehneet. Rukous kuuluu ihmisyyteen. Olen alkanut kertoa Jumalalle asioistani. Kerron siitäkin, etten välttämättä usko hänen kuulevan, tai jos kuulee, niin tuskinpa hän on kovin kiinnostunut. Esittelen hänelle vastoinkäymisiäni, ärsytyksiäni, pikkumaisuuksiani, katso nyt näin minä koen asiat, voitko sinä tehdä minulle jotain, muuttaa minua jotenkin. Olen huomannut, että jos sitä malttaa tehdä, näkökulma elämään muuttuu. Käsittämättömiin asioihin tulee mieltä ja irrallisissa, mielipuolisissa jutuissa alkaakin nähdä sisäistä logiikkaa. Olen myös kokenut johdatusta.

Mutta sitten Helsingissä käydessä istuskelin jonkin aikaa tuomiokirkossa ja mietiskelin alttaritaulua, joka on oikeastaan järkyttävä, sehän kuvaa Jeesuksen ristiltä ottoa. Tuli yhtäkkiä mieleen, että onko oikein esitellä pieniä typeriä pulmiaan ihmiselle, jolla on ollut sellainen kohtalo.

Raamattu-dilemma

Minun on vaikea ymmärtää Raamattua. Se on kiinnostava teos, mutta minun on vaikea pitää sitä auktoriteettina. Kirkon traditio tuntuu Raamattua tärkeämmältä.
Tradition kautta voin saada jonkinlaisen kosketuksen Raamatun teksteihin, ymmärtää niitä.

Ongelma on kuitenkin siinä, että jos en luota Raamattuun, ei minulla
oikeastaan ole syytä luottaa traditioonkaan, koska sehän kuitenkin hyvin
pitkälti nojaa nimenomaan Raamattuun.

Suunnistan aika pitkälle sen varassa, mikä on oma kokemukseni Jumalasta, mutta
tajuan että se on kuitenkin heppoinen perusta, olkoonkin etten nyt
puhu kokemuksesta missään emootion tms.tunnekokemuksen merkityksessä.

Jos ihmiset, jotka ovat aikoinaan vakuuttuneet Jeesuksen
ylösnousemuksesta ovatkin olleet väärässä, millä perusteella oikeastaan voin luottaa omaankaan kokemukseeni, minäkin voin olla väärässä.

Näihin pähkäilyihin liittyy hämmentävästi myös syyllisyyttä. Mietin
ajoittain sitä kertomusta, jossa Jeesus paransi muutaman
spitaalisen, ja vain yksi palasi kiittämään. Mielikuvitukseni täydentää
tarinan automaattisesti niin, että ne jotka eivät tulleet kiittämään
Jeesusta, heräsivät seuraavana aamuna rupisina.

Sitten ajattelen, että eihän se tietenkään niin mennyt, Jumala on armollinen, ei hän kosta vaikka
ihmiset olisivat kiittämättömiä. Ei siis kosta minullekaan, vaikka olen kiittämätön, ts. uskoni on hyvin vajaata ja epämääräistä.

Sitten tajuan, että jos en luota Raamattuun, enkä traditioon, ei minulla oikeastaan ole mitään perustetta sanoa millainen Jumala on, hän voi olla vaikka minkälainen despootti. Ja
despoottinahan on Jumalaa tietysti paljolti pidettykin. Mistä tiedän, ettei Jumala ole despootti? Ellen tosiaan usko Raamattuun, eikä minulla siis ole perustetta uskoasiihenkään mitä kirkko on pari tuhatta vuotta opettanut Jumalasta, niin olen käytännöllisesti tuuliajollaJumalasuhteessani.

Postia pappi Jaakobille

Klaus Härön elokuvassa Kaarina Hazardin esittämä paatunut ja kova elinkautivanki Leila päätyy töihin vanhaan pappilaan. Hänen tehtävänsä on lukea sokealle pappi Jaakobille ihmisten esirukouspyyntöjä.

Leilasta touhu on järjetöntä, hän ei usko että rukouksista on hyötyä. Pappi Jaakob uskoo, ja kokee, että hän on olemassa auttaakseen näitä ihmisiä. Työ esirukoilijana antaa hänelle itsetuntoa, saa hänet tuntemaan itsensä tärkeäksi. Kun eräänä päivänä postia ei enää tulekaan, Jaakob masentuu. Elämästä tuntuu katoavan mieli. Kivuliaasti hän havahtuu tajuamaan, että ehkä se onkin ollut koko ajan toisin päin. Kirjeitä on tullut, koska hän on tarvinnut niitä. Ehkä kirjeet ovatkin olleet Jumalan tapa sitoa Jaakob itseensä. Leila katsoo vierestä Jaakobin kamppailua. Hän yrittää pysyä kylmänä ja ulkopuolisena, mutta ei pystykään. Lopulta hän uskoo Jaakobille salaisuutensa ja pappi saa tehdä vielä viimeisen palveluksen.

Elokuva sai minut miettimään omaa rooliani maailmassa. Minä en ole mikään pappi Jaakob, en ole ollut koskaan siinä mielessä hyvä ihminen. En usko, että olen tehnyt kovasti pahaakaan, mutta en ole ollut koskaan erityisen auttavainen. Olen laiska ja mukavuudenhaluinen ja tarkka omasta ajastani. Tästä on ollut seurauksena, että ajoittain tunnen itseni turhaksi ja tarpeettomaksi. Minulla ei ole lapsia, enkä ole sukulaisten enkä tuttujenkaan lapsille ollut erityisen mukava ja huomaavainen täti. En hoivaa iäkkäitä sukulaisiani. Voisi sanoa, että elän itsekästä elämää. Tämä ei ole mikään erityisen myönteinen asia, mutta se posiitivinen puoli tässä on ollut, etten ole koskaan rakentanut elämäni tarkoitusta ja itsetuntoani sen varaan, että jotkut ihmiset tarvitsevat minua. Olen kestänyt tarpeettomuuden tuomaa eksistentiaalista ahdistusta ja katsonut silmiin omaa tyhjyyttäni.

Postia pappi Jaakobille osoittaa, että hyvyyskin voi olla ihmiselle ansa, ellei hänellä ole nöyryyttä katsoa silmiin totuutta itsestään. No pappi Jaakobilla oli, ja hänen ansiostaan myös Leilan elämä luultavasti muuttui. Hieno elokuva. Vollotin koko matkan kun kävelin kotiin.

Mikä ketäkin murehduttaa

Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä. Tämä on Vapaa-ajattelijoiden ja Humanistiliiton kuuluisan bussikampanjan nerokas mietelause.

Tuntuu kummalliselta, että kristityssä maassa ihmiset mieltävät Jumalan asiaksi, joka aiheuttaa murhetta ja estää nauttimasta elämästä. Nimittäin minä olen ymmärtänyt kristinuskon idean ihan toisin päin. Ideahan nimenomaan on, että ihminen saa heittäytyä Jumalan kannettavaksi ja hänestä pidetään huolta. Kaikki kääntyy lopulta hyväksi, kaikenlaiset asiat, kirjoitti äiti Juliana Norwichlainen noin 700 vuotta sitten, on siis turha murehtia. Kysymys on siitä pystyykö ihminen luottamaan, että tämä on totta. Yleensähän ihminen ei pysty. Ei varsinkaan sitten kun asiat menevät omasta näkökulmasta pahasti pieleen. Jos talo palaa ja mies jättää, sitä mielellään ajattelee, että siinä se nähtiin, ei meistä mitään huolta pidetä.

Ihmisen usko testataankin siinä vaiheessa, kun hän joutuu todellisiin vaikeuksiin. Säilyykö silloinkin vielä luottamus. Dietrich Bonhoefer runoili vankilassa hetken ennen teloittamistaan Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan, olemme kaikki hiljaa kätketyt. Eräs vapaa-ajattelija piti Bonhoeferin kohtaloa surkuteltavana. Runoilla nyt tuollaisia, ja viikon päästä nirri pois. Hänhän oli selvästikin siis aivan väärässä uskossaan. Minua taas Bonhoeferin tarina on koskettanut. Hän oli vankilassa, mutta ei katsonut omaan surkeuteensa, vaan Kristukseen. Olosuhteet olivat toivottomat, mutta hän näki Jumalan.

Minun vaikeuteni ovat vähäisiä, mutta silti minä vain enimmäkseen pyörin oman napani ympärillä ja voivottelen. Minusta ei ole uskon sankariksi. Vaikeuksien koittaessa olen luultavasti ensimmäiseksi nakkaamassa heiveröistä uskoani romukoppaan. Mutta olen kiitollinen ihmisistä, joilla on kyky nähdä taivas.

Voisin omasta puolestani kääntää Vapaa-ajattelijoiden lauseen niin, että Jumala todennäköisesti on olemassa, lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä.

Häpeä ja syyllisyys

Tämän keskustelun myötä aloin taas miettiä syyllisyyden ja häpeän suhdetta. Tuossa keskustelussahan Salme kirjoitti mm. näin: Joskus häiritsee tuossa häpeä & syyllisyys keskustelussa se, että ne sotketaan toisiinsa kun minusta ne ovat eri asioita. Ajattelen, että hyvä ja terve syyllisyys on rakentava voima ihmisessä, häpeä taasen on lamaannuttava ja rakkaudeton tila.

Muistaakseni Ben Malinen Häpeän monet kasvot kirjassa totesi, että syyllisyys syntyy siitä jos ihminen kokee toimineensa väärin. Häpeä taas syntyy siitä, että ihminen kokee olevansa jotenkin vääränlainen. Eli siinäkin mielessä ne tosiaan ovat hyvin eri asioita, eikä niitä kannattaisi sotkea toisiinsa.

Kun luin tuon Malisen kirjan, mietin pitkään sitä, miksi kristinusko tuntuu tarjoavan vastausta ensisijassa ihmisen syyllisyyteen, mutta ei niinkään hänen häpeäänsä. Jos kuitenkin ajatellaan, että ihmisessä on jokin perustavanlaatuinen vika, jota kristinusko on perinteisesti kutsunut perisynniksi, niin silloinhan ihmisen suurimman ongelman Jumalan edessä pitäisi nimenomaan olla häpeä. Ihminenhän on olemukseltaan viallinen, eikä pysty toimimaan oikein, vaikka kuinka haluaisi. Mutta synnintunnustuksessa ei koskaan käsitellä ihmisen häpeää hänen olemuksensa perustavanlaatuisen virheen vuoksi, vaan ne perustuvat nimenomaan syyllisyyden tunnustamiseen.

Koska itselle ongelmana on nimenomaan häpeä, on vaikea päästä mukaan kirkolliseen synnintunnustuperinteeseen.

Paavo Kettunen kirjassa Suomalainen rippi kirjoitti myös hyvin kiinnostavasti häpeän ja syyllisyyden välisestä suhteesta. Hän tuntui olevan sitä mieltä, että häpeälläkin on suhteensa syntiin ja syyllisyyteen, mutta se on ikään kuin piilossa. Ihminen ei pääse kiinni omaan terveeseen syyllisyyteensä, koska häpeä on sen päällä ja vie kaiken huomion. Ihminen joka elää häpeänsä keskellä, ei tunnista omaa syyllisyyttään. Syyllisyys pitää ensin tunnistaa, vasta sen jälkeen sen voi tunnustaa ja siitä voi vapautua.

Mitä virkaa armolla

Kun aloin käydä kirkossa, minua ärsytti kun papit jatkuvasti saarnasivat synnistä. En tuntenut itseäni syntiseksi, vaan heikoksi, onnettomaksi ihmiseksi, joka halusi olla hyvä, mutta ei kuitenkaan ollut elämässään saanut aikaiseksi mitään sanottavaa hyvää. Tunnolleni oli kyllä kertynyt yhtä jos toistakin pientä ikävää kuprua. Minua esimerkiksi vaivasi se, etten pystynyt rakastamaan äitiäni. Mutta toisaalta rakkaudettomuudelleni oli mielestäni hyvä selitys. Äitini on niin mahdoton ihminen ja hän kiusasi minua ilkeillä sanoillaan kun olin lapsi, ei kai siis ole ihme, etten rakastanut äitiäni. Rakkaudettomuuteni oli ymmärrettävää. Eikö ole kohtuutonta moittia minua syntiseksi sen vuoksi, etten pysty rakastamaan ihmistä joka on ollut minulle aina ilkeä? Olkoonkin, että sama ihminen on synnyttänyt minut, hoitanut minua ja velä joskus nykyäänkin antaa minulle rahaa että saan hankkia itselleni jotain ylimääräistä pientä kivaa. Jos hyvyyteni onkin hiukan puutteellista, eikö se ole ymmärrettävää kun kerran elämme tällaisessa maailmassa, missä muutkaan ihmiset eivät ole kovin hyviä?

Muistan ihmetelleeni tätä asiaa papille, jolle minulla on tapana aina kertoa asioistani. Hän sanoi heti, että niin hänkin ajattelee. Hän joutuu usein elämässään valitsemaan kahden huonon vaihtoehdon välillä. Maailma on sellainen, että vain harvoin meillä on se ylellisyys että voimme toimia absoluuttisesti täysin oikein ja hyvin. On realismia, että joudumme tekemään pieniä pahoja juttuja, esimerkiksi jotta välttäisimme isommat pahat. Mutta siitä ei olekaan kysymys. Vaan siitä, että meidän pitäisi tunnustaa itsellemme, että näin se menee, sen sijaan että venkoilemme ja pyrimme selittämään oman syyllisyytemme pois. Hän sanoi uskovansa, että ihmisten huonovointisuus johtuu hyvin paljon juuri siitä, että omaa syyllisyyttä ja häpeää ei kohdata, vaan se selitetään pois. Totuus kuitenkin voi tehdä ihmisen vapaaksi. Jos kohtaa oman syyllisyytensä, puhe Jumalan armosta nuuttuukin merkitykselliseksi.

Armolla ei tavallaan ole mitään virkaa, eikä se pääse vapauttamaan meitä ennen kuin tajuamme ja tunnustamme oman osuutemme kaikesta siitä mikä tässä elämässä ja maailmassa on pielessä.

Matti Myllykoski: Jeesuksen viimeiset päivät

Ilmeisesti tämä teos pöyristytti ilmestyessään uskonnollisia piirejä. Olin niihin aikoihin niin vieraantunut kirkollisista ympyröistä, etten kiinnittänyt asiaan suurta huomiota, mutta muistan hämärästi hälyn. Myllykoski pyrkii erilaisten eksegeettisten päättelyiden avulla seulomaan evankeliumeista esiin historialliset faktatiedot. Kirja on ilmestynyt jo toistakymmentä vuotta sitten ja Jeesustutkimus on tehnyt monia merkittäviä harppauksia Myllykosken kirjan jälkeen, mutta kiinnostava sitä oli lukea.


Myllykosken raflaavin väite lienee, että Jeesus olisi kuolemansa jälkeen haudattu joukkohautaan. Näin siihen aikaan usein kävi ristiinnaulituille. Jos Jeesuksen hautapaikka olisi ollut tiedossa, siihen olisi Myllykosken mielestä ollut viittauksia varhaiskristillisessä kirjallisuudessta. Nyt viittaukset puuttuvat, ensimmäiset tiedot Jeesuksen haudasta ovat 300 luvulta, kovin myöhäiseltä ajalta siis.

Myllykosken kirja oli siinä mielessä kiehtova, että siinä sai seurata historialliskriittistä päättelyketjua, jonka kautta tutkijalle muodostuu käsitys siitä, mikä osuus tekstistä on historiallista faktaa, mikä myöhempää tarinaperinnettä. Uskon mysteereihin asti kirja ei ulotu, eikä se kai ole ollut Myllykosken päämääränäkään. Olipa historian Jeesuksen hautapaikka missä tahansa, hän ei jäänyt hautaansa, se kai on kaikille selvää. En tiedä miten konkreettinen hänen ylösnousemuksensa oli, mutta ainakin hänen sanomansa on sitkeästi hengissä. Siitäkin huolimatta, että kirkko on enimmäkseen aika surkeasti onnistunut sen vaalimisessa vuosisatojen vieriessä.

Pitkäperjantai

Jokin aika sitten katsoin televisiosta Jutun loppu nimisen elokuvan, se oli tehty Graham Greenen samannimisen kirjan pohjalta. Kirjassa mies ja nanen rakastelevat Lontoon pommitusten aikana miehen asunnolla. Pommi iskee taloon, mies lentää portaat alas ja jää elottomana makaamaan. Nainen rientää katsomaan, toteaa miehen kuolleen. Palaa huoneeseen, polvistuu vuoteen äärelle, rukoilee Jumalaa, ettei tämä ottaisi hänen suurta rakkauttaan pois. Lopulta hän lupaa Jumalalle, ettei enää tapaa miestä, jos Jumala vain antaa miehen elää. Heidän suhteensa on nimittäin ollut moraaliton, koska nainen on tahollaan naimisissa. Naisen ollessa polvistuneena vuoteen ääressä, mies havahtuu, kapuaa portaat ylös, löytää naisen rukoilemasta, eikä voi ymmärtää, miksi nainen näyttää kauhistuneelta nähtyään hänet elossa. Naisen kasvot sulkeutuvat, hän pukeutuu, kertoo miehelle, etteivät he voi enää tavata. Kun mies protestoi, nainen sanoo, että ei rakkaus katoa, vaikka he eivät tapaisikaan toisiaan. Ihmiset rakastavat Jumalaakin koko ikänsä, vaikka eivät koskaan näe häntä. Mies sanoo, ettei hänestä ole sellaiseen rakkauteen. Nainen sanoo, että ehkä muunlaista rakkautta ei olekaan.

Kaikille asioille löytyy luonnollinen selitys, tämän hokeman muistan jo omilta kouluajoiltani. Ei ole kummituksia, ei henkiä, ei maahisia eikä menninkäisiä. Näin ollen ei myöskään Jumalaa, eikä varsinkaan Jeesusta. Kaikki elämän kummalliset asiat voidaan selittää luonnollisella tavalla. Olen elämässäni yrittänyt todella päättäväisesti toimia tämän modernin uskontunnustuksen mukaan. Mihin tarvitsen Jumalaa? En mihinkään. Ja sitten kuitenkin, miksi minä kaipaan häntä niin kovasti? Mitä minä teen tälle kaipaukselleni? Vaikka en uskoisikaan Jumalaan, minun on pakko uskoa kaipaustani. Jos olen totta, niin tämä kaipauksenikin on totta.

Pidän tietenkin mahdollisena, että minä en ole totta. Että joku on vain keksinyt minut.

Jesuiitat sanovat, että Jumala on luonut ihmisen kiittämään ja ylistämään häntä, siksi sielumme on levoton kunnes löytää levon hänessä. Avasin tämän blogin päästäkseni perille omasta kaipauksestani, mutta myös päästäkseni perille maailmanhistoriaa eniten mullistaneesta henkilöstä, jonka ristiinnaulitsemisen muistopäivää tänään vietetään kaikkialla maailmassa. Juuri Jeesus Kristus erottaa kristinuskon kaikista muista uskonnoista. Haluaisin ymmärtää mitä mieltä olen hänestä.