Raamattu-dilemma

Minun on vaikea ymmärtää Raamattua. Se on kiinnostava teos, mutta minun on vaikea pitää sitä auktoriteettina. Kirkon traditio tuntuu Raamattua tärkeämmältä.
Tradition kautta voin saada jonkinlaisen kosketuksen Raamatun teksteihin, ymmärtää niitä.

Ongelma on kuitenkin siinä, että jos en luota Raamattuun, ei minulla
oikeastaan ole syytä luottaa traditioonkaan, koska sehän kuitenkin hyvin
pitkälti nojaa nimenomaan Raamattuun.

Suunnistan aika pitkälle sen varassa, mikä on oma kokemukseni Jumalasta, mutta
tajuan että se on kuitenkin heppoinen perusta, olkoonkin etten nyt
puhu kokemuksesta missään emootion tms.tunnekokemuksen merkityksessä.

Jos ihmiset, jotka ovat aikoinaan vakuuttuneet Jeesuksen
ylösnousemuksesta ovatkin olleet väärässä, millä perusteella oikeastaan voin luottaa omaankaan kokemukseeni, minäkin voin olla väärässä.

Näihin pähkäilyihin liittyy hämmentävästi myös syyllisyyttä. Mietin
ajoittain sitä kertomusta, jossa Jeesus paransi muutaman
spitaalisen, ja vain yksi palasi kiittämään. Mielikuvitukseni täydentää
tarinan automaattisesti niin, että ne jotka eivät tulleet kiittämään
Jeesusta, heräsivät seuraavana aamuna rupisina.

Sitten ajattelen, että eihän se tietenkään niin mennyt, Jumala on armollinen, ei hän kosta vaikka
ihmiset olisivat kiittämättömiä. Ei siis kosta minullekaan, vaikka olen kiittämätön, ts. uskoni on hyvin vajaata ja epämääräistä.

Sitten tajuan, että jos en luota Raamattuun, enkä traditioon, ei minulla oikeastaan ole mitään perustetta sanoa millainen Jumala on, hän voi olla vaikka minkälainen despootti. Ja
despoottinahan on Jumalaa tietysti paljolti pidettykin. Mistä tiedän, ettei Jumala ole despootti? Ellen tosiaan usko Raamattuun, eikä minulla siis ole perustetta uskoasiihenkään mitä kirkko on pari tuhatta vuotta opettanut Jumalasta, niin olen käytännöllisesti tuuliajollaJumalasuhteessani.

Postia pappi Jaakobille

Klaus Härön elokuvassa Kaarina Hazardin esittämä paatunut ja kova elinkautivanki Leila päätyy töihin vanhaan pappilaan. Hänen tehtävänsä on lukea sokealle pappi Jaakobille ihmisten esirukouspyyntöjä.

Leilasta touhu on järjetöntä, hän ei usko että rukouksista on hyötyä. Pappi Jaakob uskoo, ja kokee, että hän on olemassa auttaakseen näitä ihmisiä. Työ esirukoilijana antaa hänelle itsetuntoa, saa hänet tuntemaan itsensä tärkeäksi. Kun eräänä päivänä postia ei enää tulekaan, Jaakob masentuu. Elämästä tuntuu katoavan mieli. Kivuliaasti hän havahtuu tajuamaan, että ehkä se onkin ollut koko ajan toisin päin. Kirjeitä on tullut, koska hän on tarvinnut niitä. Ehkä kirjeet ovatkin olleet Jumalan tapa sitoa Jaakob itseensä. Leila katsoo vierestä Jaakobin kamppailua. Hän yrittää pysyä kylmänä ja ulkopuolisena, mutta ei pystykään. Lopulta hän uskoo Jaakobille salaisuutensa ja pappi saa tehdä vielä viimeisen palveluksen.

Elokuva sai minut miettimään omaa rooliani maailmassa. Minä en ole mikään pappi Jaakob, en ole ollut koskaan siinä mielessä hyvä ihminen. En usko, että olen tehnyt kovasti pahaakaan, mutta en ole ollut koskaan erityisen auttavainen. Olen laiska ja mukavuudenhaluinen ja tarkka omasta ajastani. Tästä on ollut seurauksena, että ajoittain tunnen itseni turhaksi ja tarpeettomaksi. Minulla ei ole lapsia, enkä ole sukulaisten enkä tuttujenkaan lapsille ollut erityisen mukava ja huomaavainen täti. En hoivaa iäkkäitä sukulaisiani. Voisi sanoa, että elän itsekästä elämää. Tämä ei ole mikään erityisen myönteinen asia, mutta se posiitivinen puoli tässä on ollut, etten ole koskaan rakentanut elämäni tarkoitusta ja itsetuntoani sen varaan, että jotkut ihmiset tarvitsevat minua. Olen kestänyt tarpeettomuuden tuomaa eksistentiaalista ahdistusta ja katsonut silmiin omaa tyhjyyttäni.

Postia pappi Jaakobille osoittaa, että hyvyyskin voi olla ihmiselle ansa, ellei hänellä ole nöyryyttä katsoa silmiin totuutta itsestään. No pappi Jaakobilla oli, ja hänen ansiostaan myös Leilan elämä luultavasti muuttui. Hieno elokuva. Vollotin koko matkan kun kävelin kotiin.

Mikä ketäkin murehduttaa

Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä. Tämä on Vapaa-ajattelijoiden ja Humanistiliiton kuuluisan bussikampanjan nerokas mietelause.

Tuntuu kummalliselta, että kristityssä maassa ihmiset mieltävät Jumalan asiaksi, joka aiheuttaa murhetta ja estää nauttimasta elämästä. Nimittäin minä olen ymmärtänyt kristinuskon idean ihan toisin päin. Ideahan nimenomaan on, että ihminen saa heittäytyä Jumalan kannettavaksi ja hänestä pidetään huolta. Kaikki kääntyy lopulta hyväksi, kaikenlaiset asiat, kirjoitti äiti Juliana Norwichlainen noin 700 vuotta sitten, on siis turha murehtia. Kysymys on siitä pystyykö ihminen luottamaan, että tämä on totta. Yleensähän ihminen ei pysty. Ei varsinkaan sitten kun asiat menevät omasta näkökulmasta pahasti pieleen. Jos talo palaa ja mies jättää, sitä mielellään ajattelee, että siinä se nähtiin, ei meistä mitään huolta pidetä.

Ihmisen usko testataankin siinä vaiheessa, kun hän joutuu todellisiin vaikeuksiin. Säilyykö silloinkin vielä luottamus. Dietrich Bonhoefer runoili vankilassa hetken ennen teloittamistaan Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan, olemme kaikki hiljaa kätketyt. Eräs vapaa-ajattelija piti Bonhoeferin kohtaloa surkuteltavana. Runoilla nyt tuollaisia, ja viikon päästä nirri pois. Hänhän oli selvästikin siis aivan väärässä uskossaan. Minua taas Bonhoeferin tarina on koskettanut. Hän oli vankilassa, mutta ei katsonut omaan surkeuteensa, vaan Kristukseen. Olosuhteet olivat toivottomat, mutta hän näki Jumalan.

Minun vaikeuteni ovat vähäisiä, mutta silti minä vain enimmäkseen pyörin oman napani ympärillä ja voivottelen. Minusta ei ole uskon sankariksi. Vaikeuksien koittaessa olen luultavasti ensimmäiseksi nakkaamassa heiveröistä uskoani romukoppaan. Mutta olen kiitollinen ihmisistä, joilla on kyky nähdä taivas.

Voisin omasta puolestani kääntää Vapaa-ajattelijoiden lauseen niin, että Jumala todennäköisesti on olemassa, lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä.

Häpeä ja syyllisyys

Tämän keskustelun myötä aloin taas miettiä syyllisyyden ja häpeän suhdetta. Tuossa keskustelussahan Salme kirjoitti mm. näin: Joskus häiritsee tuossa häpeä & syyllisyys keskustelussa se, että ne sotketaan toisiinsa kun minusta ne ovat eri asioita. Ajattelen, että hyvä ja terve syyllisyys on rakentava voima ihmisessä, häpeä taasen on lamaannuttava ja rakkaudeton tila.

Muistaakseni Ben Malinen Häpeän monet kasvot kirjassa totesi, että syyllisyys syntyy siitä jos ihminen kokee toimineensa väärin. Häpeä taas syntyy siitä, että ihminen kokee olevansa jotenkin vääränlainen. Eli siinäkin mielessä ne tosiaan ovat hyvin eri asioita, eikä niitä kannattaisi sotkea toisiinsa.

Kun luin tuon Malisen kirjan, mietin pitkään sitä, miksi kristinusko tuntuu tarjoavan vastausta ensisijassa ihmisen syyllisyyteen, mutta ei niinkään hänen häpeäänsä. Jos kuitenkin ajatellaan, että ihmisessä on jokin perustavanlaatuinen vika, jota kristinusko on perinteisesti kutsunut perisynniksi, niin silloinhan ihmisen suurimman ongelman Jumalan edessä pitäisi nimenomaan olla häpeä. Ihminenhän on olemukseltaan viallinen, eikä pysty toimimaan oikein, vaikka kuinka haluaisi. Mutta synnintunnustuksessa ei koskaan käsitellä ihmisen häpeää hänen olemuksensa perustavanlaatuisen virheen vuoksi, vaan ne perustuvat nimenomaan syyllisyyden tunnustamiseen.

Koska itselle ongelmana on nimenomaan häpeä, on vaikea päästä mukaan kirkolliseen synnintunnustuperinteeseen.

Paavo Kettunen kirjassa Suomalainen rippi kirjoitti myös hyvin kiinnostavasti häpeän ja syyllisyyden välisestä suhteesta. Hän tuntui olevan sitä mieltä, että häpeälläkin on suhteensa syntiin ja syyllisyyteen, mutta se on ikään kuin piilossa. Ihminen ei pääse kiinni omaan terveeseen syyllisyyteensä, koska häpeä on sen päällä ja vie kaiken huomion. Ihminen joka elää häpeänsä keskellä, ei tunnista omaa syyllisyyttään. Syyllisyys pitää ensin tunnistaa, vasta sen jälkeen sen voi tunnustaa ja siitä voi vapautua.

Mitä virkaa armolla

Kun aloin käydä kirkossa, minua ärsytti kun papit jatkuvasti saarnasivat synnistä. En tuntenut itseäni syntiseksi, vaan heikoksi, onnettomaksi ihmiseksi, joka halusi olla hyvä, mutta ei kuitenkaan ollut elämässään saanut aikaiseksi mitään sanottavaa hyvää. Tunnolleni oli kyllä kertynyt yhtä jos toistakin pientä ikävää kuprua. Minua esimerkiksi vaivasi se, etten pystynyt rakastamaan äitiäni. Mutta toisaalta rakkaudettomuudelleni oli mielestäni hyvä selitys. Äitini on niin mahdoton ihminen ja hän kiusasi minua ilkeillä sanoillaan kun olin lapsi, ei kai siis ole ihme, etten rakastanut äitiäni. Rakkaudettomuuteni oli ymmärrettävää. Eikö ole kohtuutonta moittia minua syntiseksi sen vuoksi, etten pysty rakastamaan ihmistä joka on ollut minulle aina ilkeä? Olkoonkin, että sama ihminen on synnyttänyt minut, hoitanut minua ja velä joskus nykyäänkin antaa minulle rahaa että saan hankkia itselleni jotain ylimääräistä pientä kivaa. Jos hyvyyteni onkin hiukan puutteellista, eikö se ole ymmärrettävää kun kerran elämme tällaisessa maailmassa, missä muutkaan ihmiset eivät ole kovin hyviä?

Muistan ihmetelleeni tätä asiaa papille, jolle minulla on tapana aina kertoa asioistani. Hän sanoi heti, että niin hänkin ajattelee. Hän joutuu usein elämässään valitsemaan kahden huonon vaihtoehdon välillä. Maailma on sellainen, että vain harvoin meillä on se ylellisyys että voimme toimia absoluuttisesti täysin oikein ja hyvin. On realismia, että joudumme tekemään pieniä pahoja juttuja, esimerkiksi jotta välttäisimme isommat pahat. Mutta siitä ei olekaan kysymys. Vaan siitä, että meidän pitäisi tunnustaa itsellemme, että näin se menee, sen sijaan että venkoilemme ja pyrimme selittämään oman syyllisyytemme pois. Hän sanoi uskovansa, että ihmisten huonovointisuus johtuu hyvin paljon juuri siitä, että omaa syyllisyyttä ja häpeää ei kohdata, vaan se selitetään pois. Totuus kuitenkin voi tehdä ihmisen vapaaksi. Jos kohtaa oman syyllisyytensä, puhe Jumalan armosta nuuttuukin merkitykselliseksi.

Armolla ei tavallaan ole mitään virkaa, eikä se pääse vapauttamaan meitä ennen kuin tajuamme ja tunnustamme oman osuutemme kaikesta siitä mikä tässä elämässä ja maailmassa on pielessä.

Matti Myllykoski: Jeesuksen viimeiset päivät

Ilmeisesti tämä teos pöyristytti ilmestyessään uskonnollisia piirejä. Olin niihin aikoihin niin vieraantunut kirkollisista ympyröistä, etten kiinnittänyt asiaan suurta huomiota, mutta muistan hämärästi hälyn. Myllykoski pyrkii erilaisten eksegeettisten päättelyiden avulla seulomaan evankeliumeista esiin historialliset faktatiedot. Kirja on ilmestynyt jo toistakymmentä vuotta sitten ja Jeesustutkimus on tehnyt monia merkittäviä harppauksia Myllykosken kirjan jälkeen, mutta kiinnostava sitä oli lukea.


Myllykosken raflaavin väite lienee, että Jeesus olisi kuolemansa jälkeen haudattu joukkohautaan. Näin siihen aikaan usein kävi ristiinnaulituille. Jos Jeesuksen hautapaikka olisi ollut tiedossa, siihen olisi Myllykosken mielestä ollut viittauksia varhaiskristillisessä kirjallisuudessta. Nyt viittaukset puuttuvat, ensimmäiset tiedot Jeesuksen haudasta ovat 300 luvulta, kovin myöhäiseltä ajalta siis.

Myllykosken kirja oli siinä mielessä kiehtova, että siinä sai seurata historialliskriittistä päättelyketjua, jonka kautta tutkijalle muodostuu käsitys siitä, mikä osuus tekstistä on historiallista faktaa, mikä myöhempää tarinaperinnettä. Uskon mysteereihin asti kirja ei ulotu, eikä se kai ole ollut Myllykosken päämääränäkään. Olipa historian Jeesuksen hautapaikka missä tahansa, hän ei jäänyt hautaansa, se kai on kaikille selvää. En tiedä miten konkreettinen hänen ylösnousemuksensa oli, mutta ainakin hänen sanomansa on sitkeästi hengissä. Siitäkin huolimatta, että kirkko on enimmäkseen aika surkeasti onnistunut sen vaalimisessa vuosisatojen vieriessä.

Pitkäperjantai

Jokin aika sitten katsoin televisiosta Jutun loppu nimisen elokuvan, se oli tehty Graham Greenen samannimisen kirjan pohjalta. Kirjassa mies ja nanen rakastelevat Lontoon pommitusten aikana miehen asunnolla. Pommi iskee taloon, mies lentää portaat alas ja jää elottomana makaamaan. Nainen rientää katsomaan, toteaa miehen kuolleen. Palaa huoneeseen, polvistuu vuoteen äärelle, rukoilee Jumalaa, ettei tämä ottaisi hänen suurta rakkauttaan pois. Lopulta hän lupaa Jumalalle, ettei enää tapaa miestä, jos Jumala vain antaa miehen elää. Heidän suhteensa on nimittäin ollut moraaliton, koska nainen on tahollaan naimisissa. Naisen ollessa polvistuneena vuoteen ääressä, mies havahtuu, kapuaa portaat ylös, löytää naisen rukoilemasta, eikä voi ymmärtää, miksi nainen näyttää kauhistuneelta nähtyään hänet elossa. Naisen kasvot sulkeutuvat, hän pukeutuu, kertoo miehelle, etteivät he voi enää tavata. Kun mies protestoi, nainen sanoo, että ei rakkaus katoa, vaikka he eivät tapaisikaan toisiaan. Ihmiset rakastavat Jumalaakin koko ikänsä, vaikka eivät koskaan näe häntä. Mies sanoo, ettei hänestä ole sellaiseen rakkauteen. Nainen sanoo, että ehkä muunlaista rakkautta ei olekaan.

Kaikille asioille löytyy luonnollinen selitys, tämän hokeman muistan jo omilta kouluajoiltani. Ei ole kummituksia, ei henkiä, ei maahisia eikä menninkäisiä. Näin ollen ei myöskään Jumalaa, eikä varsinkaan Jeesusta. Kaikki elämän kummalliset asiat voidaan selittää luonnollisella tavalla. Olen elämässäni yrittänyt todella päättäväisesti toimia tämän modernin uskontunnustuksen mukaan. Mihin tarvitsen Jumalaa? En mihinkään. Ja sitten kuitenkin, miksi minä kaipaan häntä niin kovasti? Mitä minä teen tälle kaipaukselleni? Vaikka en uskoisikaan Jumalaan, minun on pakko uskoa kaipaustani. Jos olen totta, niin tämä kaipauksenikin on totta.

Pidän tietenkin mahdollisena, että minä en ole totta. Että joku on vain keksinyt minut.

Jesuiitat sanovat, että Jumala on luonut ihmisen kiittämään ja ylistämään häntä, siksi sielumme on levoton kunnes löytää levon hänessä. Avasin tämän blogin päästäkseni perille omasta kaipauksestani, mutta myös päästäkseni perille maailmanhistoriaa eniten mullistaneesta henkilöstä, jonka ristiinnaulitsemisen muistopäivää tänään vietetään kaikkialla maailmassa. Juuri Jeesus Kristus erottaa kristinuskon kaikista muista uskonnoista. Haluaisin ymmärtää mitä mieltä olen hänestä.