Kun aloin käydä kirkossa, minua ärsytti kun papit jatkuvasti saarnasivat synnistä. En tuntenut itseäni syntiseksi, vaan heikoksi, onnettomaksi ihmiseksi, joka halusi olla hyvä, mutta ei kuitenkaan ollut elämässään saanut aikaiseksi mitään sanottavaa hyvää. Tunnolleni oli kyllä kertynyt yhtä jos toistakin pientä ikävää kuprua. Minua esimerkiksi vaivasi se, etten pystynyt rakastamaan äitiäni. Mutta toisaalta rakkaudettomuudelleni oli mielestäni hyvä selitys. Äitini on niin mahdoton ihminen ja hän kiusasi minua ilkeillä sanoillaan kun olin lapsi, ei kai siis ole ihme, etten rakastanut äitiäni. Rakkaudettomuuteni oli ymmärrettävää. Eikö ole kohtuutonta moittia minua syntiseksi sen vuoksi, etten pysty rakastamaan ihmistä joka on ollut minulle aina ilkeä? Olkoonkin, että sama ihminen on synnyttänyt minut, hoitanut minua ja velä joskus nykyäänkin antaa minulle rahaa että saan hankkia itselleni jotain ylimääräistä pientä kivaa. Jos hyvyyteni onkin hiukan puutteellista, eikö se ole ymmärrettävää kun kerran elämme tällaisessa maailmassa, missä muutkaan ihmiset eivät ole kovin hyviä?
Muistan ihmetelleeni tätä asiaa papille, jolle minulla on tapana aina kertoa asioistani. Hän sanoi heti, että niin hänkin ajattelee. Hän joutuu usein elämässään valitsemaan kahden huonon vaihtoehdon välillä. Maailma on sellainen, että vain harvoin meillä on se ylellisyys että voimme toimia absoluuttisesti täysin oikein ja hyvin. On realismia, että joudumme tekemään pieniä pahoja juttuja, esimerkiksi jotta välttäisimme isommat pahat. Mutta siitä ei olekaan kysymys. Vaan siitä, että meidän pitäisi tunnustaa itsellemme, että näin se menee, sen sijaan että venkoilemme ja pyrimme selittämään oman syyllisyytemme pois. Hän sanoi uskovansa, että ihmisten huonovointisuus johtuu hyvin paljon juuri siitä, että omaa syyllisyyttä ja häpeää ei kohdata, vaan se selitetään pois. Totuus kuitenkin voi tehdä ihmisen vapaaksi. Jos kohtaa oman syyllisyytensä, puhe Jumalan armosta nuuttuukin merkitykselliseksi.
Armolla ei tavallaan ole mitään virkaa, eikä se pääse vapauttamaan meitä ennen kuin tajuamme ja tunnustamme oman osuutemme kaikesta siitä mikä tässä elämässä ja maailmassa on pielessä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ajateltua tekstiä! Oman syyllisyyden kohtaaminen ei kuitenkaan helpota sinänsä - ainakaan minun kokemukseni mukaan. Jos minä olen jumalankuva, niin se jumala ei sano, että unohda koko juttu.
VastaaPoistaTuo totuus tekee vapaaksi on kyllä ikiaikainen terapiamalli: suomalaiset parannusloitsut kertovat vaivojen synnyn ja samantapainen ajatus on ymmärtääkseni psykoanalyysissakin. Ja molemmilla tavoilla on tiettävästi parannuttu.
Vaikeina aikoina ja vaikeissa tilanteissa olen kokenut olevani täysin Jumalan hylkäämä, mutta paradoksaalisesti juuri tämän kautta kohdannut myös armon. Erään tällaisen elämäntilanteen keskellä sen toi naapurissa asuva naispappi, joka eräänä päivänä nojaili pihaani ympäröivään aitaan ja ryhtyi vain jututtamaan minua. Nämä keskustelut tapahtuivat aivan spontaanisti muutamia kertoja ja etupäässä keskustelimme vain viiniköynnöksestä sekä sen hoidosta. Nämä pienet keskustelut johtivat kuitenkin armon kokemuksen luo ja äärelle. Se oli tuossa kohtaa suhteellisuudentajua ja huumoriakin. Sai haavansa hoitoon ja pystyi katsomaan omaa tilannettaan loukkaantumisiensa ylitsekin.
VastaaPoistaEikö terveellinen määrä syyllisyydentuntoa saa ihmisen kantamaan vastuuta elämästään, vaikka toki on myös paljon turhaa sekä tarpeetonta syyllisyyttä, jota ihmiset kantavat. Eikai armon tarkoitus ole pyyhkiä kokonaan kaikkea pahuutta pois, minun mielestäni, koska me teemme virheitä ja erehdymme tai ehkäpä joudumme valitsemaan kahdesta pahasta sen vähemmän pahan. On tekoja, joita ei tarvitse tai voikaan koskaan antaa anteeksi, mutta itsensä voi päästää vapaaksi näistä kokemuksista olemalla itseään kohtaan armelias, suhteellisuudentajuinen ja rakastava. Oman totuutensa kohtaaminen, sen pahan puolensa näkeminen, on minusta juuri suurinta armeliaisuutta ja vastuunottoa, koska silloin ei sijoita tätä pahuutta niin herkästi toisiin.
Sokea kana, olen itse ajatellut syyllisyyden kohtaamisen vähän paiseen puhkaisemiseen verrattavana juttuna. Eihän se sinänsä mikään ihana operaatio ole, vaan hyvinkin tuskallinen. Kuitenkin siitä se paraneminen sitten usein lähtee. Ja totta, samaa ideaa varmasti on psykoanalyysissa ja loitsuissa. Oma kokemukseni kuitenkin on, että kristinuskossa mukaan tulee vielä Jumala eräänlaisena yliluonnollisena elementtinä, joka voi auttaa ihmistä mikäli ihminen päättää turvautua Jumalaan. Tämän avun ihminen saa ainoastaan siinä tapauksessa, että hän kykenee uskomaan.
VastaaPoistaSalme, minusta oman syyllisyyden tunnustaminen asettaa ihmisen omalle paikalleen maailmassa. Mutta tietenkin on tosiaan tärkeä, ettei ala kantaa turhaa syyllisyyttä kaikista mahdollisista ja mahdottomistakin asioista, mikä taitaa olla jonkinlainen neuroottisuuden ilmenemismuoto.
Minä haluan kyllä ajatella, että mikä tahansa hirmuinen teko pitää pystyä antamaan anteeksi. Armo ulottuu jokaiseen massamurhaajaankin. Uskon, että jos hirmuisiin tekoihin syyllistynyt ihminen tunnistaa ja tunnustaa tekonsa ja kokee saavansa ne anteeksi, hän spontaanisti haluaa hyvittää tekonsa, siinä määrin kuin pystyy. Usein on tietenkin niin, ettei hän pysty niitä koskaan täysin hyvittämään. Kuollutta esim. ei voi tehdä enää eläväksi.
Siis koen, että armon kokemuksesta automaattisesti seuraa pyrkimys hyvittää. Ellei seuraa, ihminen ei todellisuudessa ole kohdannut syyllisyyttään eikä myöskään armoa.
Viisasta tekstiä, Matilda. Minä olen vuosikausia käynyt psykoterapiassa masennukseni vuoksi ja satun vielä itsekin olemaan koulutukseltani psykologian opettaja. Ei ole kuitenkaan asioiden "käsittely" ja "tiedostaminen" auttanut minua itseäni suosta ylös kiskomaan. Ainoa, mikä pitää pinnalla, on Jumalan armo, eikä sitä riitä edes kerta-annos vaan joka päivä tarvitsen sitä uudestaan.
VastaaPoistaOli muuten ilahduttava löytö minulle tämä blogisi. Kiva, kun kävit visiitillä :-)
Olen seurannut jonkin aikaa blogiasi Millan ja uskaltauduin kommentoimaan kun tulin itsekin perustaneeksi tämän blogin. Minäkin olen opiskellut psykologiaa, tosin vain sivuaineena. Olen myös käynyt kolme vuotta terapiassa masennuksen ja ahdistuksen vuoksi. Kaipa kaikesta tuosta oli apua, mutta silti koen että vasta armoon turvaamisen kautta on löytynyt tie eteenpäin.
VastaaPoista