maanantai 18. toukokuuta 2009

Ruumiillisuuden ongelma

Olen lukenut Jaakko Heinimäen kirjoja Pieni mies jalustalla ja Pyhiä naisia. Kirjat ovat nopealukuisia ja sisältävät kaikenlaista kiinnostavaa pyhimyksiin liittyvää triviaa. Minua hiukan ärsyttää Heinimäen ilkamoiva suhtautuminen pyhimyksiin, vaikka voi tietysti olla että se on ihan tervettä, ainakin verrattuna pyhimysten ylenpalttiseen kunnioitukseen joka on ilmennyt erilaisten luunkappaleiden palvomisena. Luunkappaleiden palvonta on mielestäni jotenkin liikuttavaa, en haluaisi ryöstää sitä iloa heiltä, jotka kokevat niiden ääressä uskonnollisia tunteita. Mutta vaikea käsittää mitä tekemistä sellaisella on kristinuskon kanssa. En tiedä tarvitseeko ollakaan.

Mutta olin suoraan sanoen kuvitellut, että naispuolisia pyhimyksiä olisi enemmän. En haluaisi kiinnittää huomiota tällaisiin asioihin, varsinkin kun pyhimyksillä ei ole minulle henkilökohtaisesti suurta merkitystä, mutta kiinnitän kuitenkin. Paavin kirkko on ollut kitsas julistamaan naisia pyhimyksiksi ja varmin tapa naiselle päästä pyhimykseksi on olla joko totaalinen neitsyt, tai sitten huora, joka tekee näyttävän parannuksen.

Ja siis minua rassaa tämä asia, että kristinuskossakin nainen niin mielellään nähdä vain oman sukupuolensa kautta. Sanon kristinuskossakin, koska en ole ainakaan huomannut, että naisten rooli muissa uskonnoissa olisi jotenkin parempi tältä osin. Tietysti voi kysyä, että mitä väliä sillä on, keitä paavin kirkko julistaa ja ei julista pyhimyksiksi, jos pyhimyksillä ei itselleni ole erityistä merkitystä.

Neitsyt Mariasta katoliset ajattelevat, että hänkin on siinnyt jotenkin perisynnittömästi, tai miten se meni, siitä johtuen hänellä ei ollut raskausvaivoja, synnytys kävi kivuttomasti ja neitsyyskin säilyi. Hän eli Joosefin kanssa onnellisessa, mutta hiukan erikoisessa liitossa, johon seksuaalinen kanssakäyminen ei kuulunut myöhemminkään. Mietin miten erilaista olisi, jos kirkossa olisi voitu hyväksyä, että Jumala tosiaan päätti syntyä tähän maailmaan aivan tavallisesta tytöstä, joka sai kokea kaikki tavalliset raskauden vaivat, niin kuin hänen lapsensakin oli tarkoitus kokea nahoissaan kaikki ihmiselämän probleemit, mukaan lukien sukupuoleen liittyvä fyysinen ja mentaalinen varustus. Mutta sen verran kuin katolisten naisten kanssa jutellut, niin ainakin täällä Suomessa he haluavat Mariansa tällaisena ylimaallisena olentona, jota naiseuden ja ihmisyyden vaivat eivät ole koskaan koskettaneet. Miksiköhän? Mutta jonkin verran on tietysti ollut vaikeutta ajatella Jeesustakaan ihan normaalina miehenä.

En tiedä mikä on tämän jutun pointti. Ehkä vain ällistellä sitä, miksi kristinuskoon on tullut niin ahdistunut suhde ihmisen, ja erityisesti naisen ruumiillisuuteen, vaikka koko uskonto sai alkunsa siitä ällistyttävästä hetkestä kun Jumala puristui limaisena, verisenä, avuttomana poikalapsena ulos Marian kohdusta.

perjantai 15. toukokuuta 2009

Mitähän Jumala tykkää pikkumaisista pulmistani

Rukoilemisen kanssa on sellainen ongelma, että minulla ei ole siitä myönteisiä kokemuksia. Äiti opetti Levolle lasken luojani. Lapsena kuvittelin luojan vihertäväkasvoiseksi isonenäiseksi mieheksi joka makaa liikkumattomana kellariloukossa kivipaaden päällä, kuin ruumis. En tiedä mistä moinen mielikuva. Mutta suurin ongelma ei ollut tuo mielikuva, vaan itse rukoushetki, siinä oli jotain epäluontevaa, noloa. Lapsuudessani uskonnollinen kasvatus oli voimissaan lastentarhassa ja koulussa. Joka puolella rukoiltiin säännöllisesti. Minulla on se mielikuva, että aikuiset ajoivat lasten suuhun sanat, joilla Jumalaa piti lähestyä, ja noiden sanojen sisältö oli suurin piirtein se, että rakas Jumala, tee minusta kiltti lapsi niin etten koskaan tuota pahaa mieltä enkä vaivaa vanhemmilleni ja opettajilleni. Ei sellaista rukousta tee mieli harjoittaa omatoimisesti, tai ei ainakaan minun tehnyt mieli.

Myöhemmin seurakuntanuorena ihmiset pyytelivät jatkuvasti syntejä anteeksi, rukoilivat voimaa ollakseen vähemmän epäitsekkäitä, turhamaisia ja jaksaakseen enemmän kertoa Jeesuksesta ihmisille jotka eivät häntä vielä tunne. Ei tuntunut omalta sekään.

Viime vuosina olen yrittänyt etsiä omaa suhdetta rukoilemiseen, koska jokin sisäinen vaisto sanoo, että se olisi hyvä harrastus. Rukoushan on jotain, mitä ihmiset ovat kaikkina aikoina kaikkialla maailmassa tehneet. Rukous kuuluu ihmisyyteen. Olen alkanut kertoa Jumalalle asioistani. Kerron siitäkin, etten välttämättä usko hänen kuulevan, tai jos kuulee, niin tuskinpa hän on kovin kiinnostunut. Esittelen hänelle vastoinkäymisiäni, ärsytyksiäni, pikkumaisuuksiani, katso nyt näin minä koen asiat, voitko sinä tehdä minulle jotain, muuttaa minua jotenkin. Olen huomannut, että jos sitä malttaa tehdä, näkökulma elämään muuttuu. Käsittämättömiin asioihin tulee mieltä ja irrallisissa, mielipuolisissa jutuissa alkaakin nähdä sisäistä logiikkaa. Olen myös kokenut johdatusta.

Mutta sitten Helsingissä käydessä istuskelin jonkin aikaa tuomiokirkossa ja mietiskelin alttaritaulua, joka on oikeastaan järkyttävä, sehän kuvaa Jeesuksen ristiltä ottoa. Tuli yhtäkkiä mieleen, että onko oikein esitellä pieniä typeriä pulmiaan ihmiselle, jolla on ollut sellainen kohtalo.