Ruumiillisuuden ongelma

Olen lukenut Jaakko Heinimäen kirjoja Pieni mies jalustalla ja Pyhiä naisia. Kirjat ovat nopealukuisia ja sisältävät kaikenlaista kiinnostavaa pyhimyksiin liittyvää triviaa. Minua hiukan ärsyttää Heinimäen ilkamoiva suhtautuminen pyhimyksiin, vaikka voi tietysti olla että se on ihan tervettä, ainakin verrattuna pyhimysten ylenpalttiseen kunnioitukseen joka on ilmennyt erilaisten luunkappaleiden palvomisena. Luunkappaleiden palvonta on mielestäni jotenkin liikuttavaa, en haluaisi ryöstää sitä iloa heiltä, jotka kokevat niiden ääressä uskonnollisia tunteita. Mutta vaikea käsittää mitä tekemistä sellaisella on kristinuskon kanssa. En tiedä tarvitseeko ollakaan.

Mutta olin suoraan sanoen kuvitellut, että naispuolisia pyhimyksiä olisi enemmän. En haluaisi kiinnittää huomiota tällaisiin asioihin, varsinkin kun pyhimyksillä ei ole minulle henkilökohtaisesti suurta merkitystä, mutta kiinnitän kuitenkin. Paavin kirkko on ollut kitsas julistamaan naisia pyhimyksiksi ja varmin tapa naiselle päästä pyhimykseksi on olla joko totaalinen neitsyt, tai sitten huora, joka tekee näyttävän parannuksen.

Ja siis minua rassaa tämä asia, että kristinuskossakin nainen niin mielellään nähdä vain oman sukupuolensa kautta. Sanon kristinuskossakin, koska en ole ainakaan huomannut, että naisten rooli muissa uskonnoissa olisi jotenkin parempi tältä osin. Tietysti voi kysyä, että mitä väliä sillä on, keitä paavin kirkko julistaa ja ei julista pyhimyksiksi, jos pyhimyksillä ei itselleni ole erityistä merkitystä.

Neitsyt Mariasta katoliset ajattelevat, että hänkin on siinnyt jotenkin perisynnittömästi, tai miten se meni, siitä johtuen hänellä ei ollut raskausvaivoja, synnytys kävi kivuttomasti ja neitsyyskin säilyi. Hän eli Joosefin kanssa onnellisessa, mutta hiukan erikoisessa liitossa, johon seksuaalinen kanssakäyminen ei kuulunut myöhemminkään. Mietin miten erilaista olisi, jos kirkossa olisi voitu hyväksyä, että Jumala tosiaan päätti syntyä tähän maailmaan aivan tavallisesta tytöstä, joka sai kokea kaikki tavalliset raskauden vaivat, niin kuin hänen lapsensakin oli tarkoitus kokea nahoissaan kaikki ihmiselämän probleemit, mukaan lukien sukupuoleen liittyvä fyysinen ja mentaalinen varustus. Mutta sen verran kuin katolisten naisten kanssa jutellut, niin ainakin täällä Suomessa he haluavat Mariansa tällaisena ylimaallisena olentona, jota naiseuden ja ihmisyyden vaivat eivät ole koskaan koskettaneet. Miksiköhän? Mutta jonkin verran on tietysti ollut vaikeutta ajatella Jeesustakaan ihan normaalina miehenä.

En tiedä mikä on tämän jutun pointti. Ehkä vain ällistellä sitä, miksi kristinuskoon on tullut niin ahdistunut suhde ihmisen, ja erityisesti naisen ruumiillisuuteen, vaikka koko uskonto sai alkunsa siitä ällistyttävästä hetkestä kun Jumala puristui limaisena, verisenä, avuttomana poikalapsena ulos Marian kohdusta.

Mitähän Jumala tykkää pikkumaisista pulmistani

Rukoilemisen kanssa on sellainen ongelma, että minulla ei ole siitä myönteisiä kokemuksia. Äiti opetti Levolle lasken luojani. Lapsena kuvittelin luojan vihertäväkasvoiseksi isonenäiseksi mieheksi joka makaa liikkumattomana kellariloukossa kivipaaden päällä, kuin ruumis. En tiedä mistä moinen mielikuva. Mutta suurin ongelma ei ollut tuo mielikuva, vaan itse rukoushetki, siinä oli jotain epäluontevaa, noloa. Lapsuudessani uskonnollinen kasvatus oli voimissaan lastentarhassa ja koulussa. Joka puolella rukoiltiin säännöllisesti. Minulla on se mielikuva, että aikuiset ajoivat lasten suuhun sanat, joilla Jumalaa piti lähestyä, ja noiden sanojen sisältö oli suurin piirtein se, että rakas Jumala, tee minusta kiltti lapsi niin etten koskaan tuota pahaa mieltä enkä vaivaa vanhemmilleni ja opettajilleni. Ei sellaista rukousta tee mieli harjoittaa omatoimisesti, tai ei ainakaan minun tehnyt mieli.

Myöhemmin seurakuntanuorena ihmiset pyytelivät jatkuvasti syntejä anteeksi, rukoilivat voimaa ollakseen vähemmän epäitsekkäitä, turhamaisia ja jaksaakseen enemmän kertoa Jeesuksesta ihmisille jotka eivät häntä vielä tunne. Ei tuntunut omalta sekään.

Viime vuosina olen yrittänyt etsiä omaa suhdetta rukoilemiseen, koska jokin sisäinen vaisto sanoo, että se olisi hyvä harrastus. Rukoushan on jotain, mitä ihmiset ovat kaikkina aikoina kaikkialla maailmassa tehneet. Rukous kuuluu ihmisyyteen. Olen alkanut kertoa Jumalalle asioistani. Kerron siitäkin, etten välttämättä usko hänen kuulevan, tai jos kuulee, niin tuskinpa hän on kovin kiinnostunut. Esittelen hänelle vastoinkäymisiäni, ärsytyksiäni, pikkumaisuuksiani, katso nyt näin minä koen asiat, voitko sinä tehdä minulle jotain, muuttaa minua jotenkin. Olen huomannut, että jos sitä malttaa tehdä, näkökulma elämään muuttuu. Käsittämättömiin asioihin tulee mieltä ja irrallisissa, mielipuolisissa jutuissa alkaakin nähdä sisäistä logiikkaa. Olen myös kokenut johdatusta.

Mutta sitten Helsingissä käydessä istuskelin jonkin aikaa tuomiokirkossa ja mietiskelin alttaritaulua, joka on oikeastaan järkyttävä, sehän kuvaa Jeesuksen ristiltä ottoa. Tuli yhtäkkiä mieleen, että onko oikein esitellä pieniä typeriä pulmiaan ihmiselle, jolla on ollut sellainen kohtalo.

Raamattu-dilemma

Minun on vaikea ymmärtää Raamattua. Se on kiinnostava teos, mutta minun on vaikea pitää sitä auktoriteettina. Kirkon traditio tuntuu Raamattua tärkeämmältä.
Tradition kautta voin saada jonkinlaisen kosketuksen Raamatun teksteihin, ymmärtää niitä.

Ongelma on kuitenkin siinä, että jos en luota Raamattuun, ei minulla
oikeastaan ole syytä luottaa traditioonkaan, koska sehän kuitenkin hyvin
pitkälti nojaa nimenomaan Raamattuun.

Suunnistan aika pitkälle sen varassa, mikä on oma kokemukseni Jumalasta, mutta
tajuan että se on kuitenkin heppoinen perusta, olkoonkin etten nyt
puhu kokemuksesta missään emootion tms.tunnekokemuksen merkityksessä.

Jos ihmiset, jotka ovat aikoinaan vakuuttuneet Jeesuksen
ylösnousemuksesta ovatkin olleet väärässä, millä perusteella oikeastaan voin luottaa omaankaan kokemukseeni, minäkin voin olla väärässä.

Näihin pähkäilyihin liittyy hämmentävästi myös syyllisyyttä. Mietin
ajoittain sitä kertomusta, jossa Jeesus paransi muutaman
spitaalisen, ja vain yksi palasi kiittämään. Mielikuvitukseni täydentää
tarinan automaattisesti niin, että ne jotka eivät tulleet kiittämään
Jeesusta, heräsivät seuraavana aamuna rupisina.

Sitten ajattelen, että eihän se tietenkään niin mennyt, Jumala on armollinen, ei hän kosta vaikka
ihmiset olisivat kiittämättömiä. Ei siis kosta minullekaan, vaikka olen kiittämätön, ts. uskoni on hyvin vajaata ja epämääräistä.

Sitten tajuan, että jos en luota Raamattuun, enkä traditioon, ei minulla oikeastaan ole mitään perustetta sanoa millainen Jumala on, hän voi olla vaikka minkälainen despootti. Ja
despoottinahan on Jumalaa tietysti paljolti pidettykin. Mistä tiedän, ettei Jumala ole despootti? Ellen tosiaan usko Raamattuun, eikä minulla siis ole perustetta uskoasiihenkään mitä kirkko on pari tuhatta vuotta opettanut Jumalasta, niin olen käytännöllisesti tuuliajollaJumalasuhteessani.

Postia pappi Jaakobille

Klaus Härön elokuvassa Kaarina Hazardin esittämä paatunut ja kova elinkautivanki Leila päätyy töihin vanhaan pappilaan. Hänen tehtävänsä on lukea sokealle pappi Jaakobille ihmisten esirukouspyyntöjä.

Leilasta touhu on järjetöntä, hän ei usko että rukouksista on hyötyä. Pappi Jaakob uskoo, ja kokee, että hän on olemassa auttaakseen näitä ihmisiä. Työ esirukoilijana antaa hänelle itsetuntoa, saa hänet tuntemaan itsensä tärkeäksi. Kun eräänä päivänä postia ei enää tulekaan, Jaakob masentuu. Elämästä tuntuu katoavan mieli. Kivuliaasti hän havahtuu tajuamaan, että ehkä se onkin ollut koko ajan toisin päin. Kirjeitä on tullut, koska hän on tarvinnut niitä. Ehkä kirjeet ovatkin olleet Jumalan tapa sitoa Jaakob itseensä. Leila katsoo vierestä Jaakobin kamppailua. Hän yrittää pysyä kylmänä ja ulkopuolisena, mutta ei pystykään. Lopulta hän uskoo Jaakobille salaisuutensa ja pappi saa tehdä vielä viimeisen palveluksen.

Elokuva sai minut miettimään omaa rooliani maailmassa. Minä en ole mikään pappi Jaakob, en ole ollut koskaan siinä mielessä hyvä ihminen. En usko, että olen tehnyt kovasti pahaakaan, mutta en ole ollut koskaan erityisen auttavainen. Olen laiska ja mukavuudenhaluinen ja tarkka omasta ajastani. Tästä on ollut seurauksena, että ajoittain tunnen itseni turhaksi ja tarpeettomaksi. Minulla ei ole lapsia, enkä ole sukulaisten enkä tuttujenkaan lapsille ollut erityisen mukava ja huomaavainen täti. En hoivaa iäkkäitä sukulaisiani. Voisi sanoa, että elän itsekästä elämää. Tämä ei ole mikään erityisen myönteinen asia, mutta se posiitivinen puoli tässä on ollut, etten ole koskaan rakentanut elämäni tarkoitusta ja itsetuntoani sen varaan, että jotkut ihmiset tarvitsevat minua. Olen kestänyt tarpeettomuuden tuomaa eksistentiaalista ahdistusta ja katsonut silmiin omaa tyhjyyttäni.

Postia pappi Jaakobille osoittaa, että hyvyyskin voi olla ihmiselle ansa, ellei hänellä ole nöyryyttä katsoa silmiin totuutta itsestään. No pappi Jaakobilla oli, ja hänen ansiostaan myös Leilan elämä luultavasti muuttui. Hieno elokuva. Vollotin koko matkan kun kävelin kotiin.

Mikä ketäkin murehduttaa

Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä. Tämä on Vapaa-ajattelijoiden ja Humanistiliiton kuuluisan bussikampanjan nerokas mietelause.

Tuntuu kummalliselta, että kristityssä maassa ihmiset mieltävät Jumalan asiaksi, joka aiheuttaa murhetta ja estää nauttimasta elämästä. Nimittäin minä olen ymmärtänyt kristinuskon idean ihan toisin päin. Ideahan nimenomaan on, että ihminen saa heittäytyä Jumalan kannettavaksi ja hänestä pidetään huolta. Kaikki kääntyy lopulta hyväksi, kaikenlaiset asiat, kirjoitti äiti Juliana Norwichlainen noin 700 vuotta sitten, on siis turha murehtia. Kysymys on siitä pystyykö ihminen luottamaan, että tämä on totta. Yleensähän ihminen ei pysty. Ei varsinkaan sitten kun asiat menevät omasta näkökulmasta pahasti pieleen. Jos talo palaa ja mies jättää, sitä mielellään ajattelee, että siinä se nähtiin, ei meistä mitään huolta pidetä.

Ihmisen usko testataankin siinä vaiheessa, kun hän joutuu todellisiin vaikeuksiin. Säilyykö silloinkin vielä luottamus. Dietrich Bonhoefer runoili vankilassa hetken ennen teloittamistaan Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan, olemme kaikki hiljaa kätketyt. Eräs vapaa-ajattelija piti Bonhoeferin kohtaloa surkuteltavana. Runoilla nyt tuollaisia, ja viikon päästä nirri pois. Hänhän oli selvästikin siis aivan väärässä uskossaan. Minua taas Bonhoeferin tarina on koskettanut. Hän oli vankilassa, mutta ei katsonut omaan surkeuteensa, vaan Kristukseen. Olosuhteet olivat toivottomat, mutta hän näki Jumalan.

Minun vaikeuteni ovat vähäisiä, mutta silti minä vain enimmäkseen pyörin oman napani ympärillä ja voivottelen. Minusta ei ole uskon sankariksi. Vaikeuksien koittaessa olen luultavasti ensimmäiseksi nakkaamassa heiveröistä uskoani romukoppaan. Mutta olen kiitollinen ihmisistä, joilla on kyky nähdä taivas.

Voisin omasta puolestani kääntää Vapaa-ajattelijoiden lauseen niin, että Jumala todennäköisesti on olemassa, lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä.

Häpeä ja syyllisyys

Tämän keskustelun myötä aloin taas miettiä syyllisyyden ja häpeän suhdetta. Tuossa keskustelussahan Salme kirjoitti mm. näin: Joskus häiritsee tuossa häpeä & syyllisyys keskustelussa se, että ne sotketaan toisiinsa kun minusta ne ovat eri asioita. Ajattelen, että hyvä ja terve syyllisyys on rakentava voima ihmisessä, häpeä taasen on lamaannuttava ja rakkaudeton tila.

Muistaakseni Ben Malinen Häpeän monet kasvot kirjassa totesi, että syyllisyys syntyy siitä jos ihminen kokee toimineensa väärin. Häpeä taas syntyy siitä, että ihminen kokee olevansa jotenkin vääränlainen. Eli siinäkin mielessä ne tosiaan ovat hyvin eri asioita, eikä niitä kannattaisi sotkea toisiinsa.

Kun luin tuon Malisen kirjan, mietin pitkään sitä, miksi kristinusko tuntuu tarjoavan vastausta ensisijassa ihmisen syyllisyyteen, mutta ei niinkään hänen häpeäänsä. Jos kuitenkin ajatellaan, että ihmisessä on jokin perustavanlaatuinen vika, jota kristinusko on perinteisesti kutsunut perisynniksi, niin silloinhan ihmisen suurimman ongelman Jumalan edessä pitäisi nimenomaan olla häpeä. Ihminenhän on olemukseltaan viallinen, eikä pysty toimimaan oikein, vaikka kuinka haluaisi. Mutta synnintunnustuksessa ei koskaan käsitellä ihmisen häpeää hänen olemuksensa perustavanlaatuisen virheen vuoksi, vaan ne perustuvat nimenomaan syyllisyyden tunnustamiseen.

Koska itselle ongelmana on nimenomaan häpeä, on vaikea päästä mukaan kirkolliseen synnintunnustuperinteeseen.

Paavo Kettunen kirjassa Suomalainen rippi kirjoitti myös hyvin kiinnostavasti häpeän ja syyllisyyden välisestä suhteesta. Hän tuntui olevan sitä mieltä, että häpeälläkin on suhteensa syntiin ja syyllisyyteen, mutta se on ikään kuin piilossa. Ihminen ei pääse kiinni omaan terveeseen syyllisyyteensä, koska häpeä on sen päällä ja vie kaiken huomion. Ihminen joka elää häpeänsä keskellä, ei tunnista omaa syyllisyyttään. Syyllisyys pitää ensin tunnistaa, vasta sen jälkeen sen voi tunnustaa ja siitä voi vapautua.

Mitä virkaa armolla

Kun aloin käydä kirkossa, minua ärsytti kun papit jatkuvasti saarnasivat synnistä. En tuntenut itseäni syntiseksi, vaan heikoksi, onnettomaksi ihmiseksi, joka halusi olla hyvä, mutta ei kuitenkaan ollut elämässään saanut aikaiseksi mitään sanottavaa hyvää. Tunnolleni oli kyllä kertynyt yhtä jos toistakin pientä ikävää kuprua. Minua esimerkiksi vaivasi se, etten pystynyt rakastamaan äitiäni. Mutta toisaalta rakkaudettomuudelleni oli mielestäni hyvä selitys. Äitini on niin mahdoton ihminen ja hän kiusasi minua ilkeillä sanoillaan kun olin lapsi, ei kai siis ole ihme, etten rakastanut äitiäni. Rakkaudettomuuteni oli ymmärrettävää. Eikö ole kohtuutonta moittia minua syntiseksi sen vuoksi, etten pysty rakastamaan ihmistä joka on ollut minulle aina ilkeä? Olkoonkin, että sama ihminen on synnyttänyt minut, hoitanut minua ja velä joskus nykyäänkin antaa minulle rahaa että saan hankkia itselleni jotain ylimääräistä pientä kivaa. Jos hyvyyteni onkin hiukan puutteellista, eikö se ole ymmärrettävää kun kerran elämme tällaisessa maailmassa, missä muutkaan ihmiset eivät ole kovin hyviä?

Muistan ihmetelleeni tätä asiaa papille, jolle minulla on tapana aina kertoa asioistani. Hän sanoi heti, että niin hänkin ajattelee. Hän joutuu usein elämässään valitsemaan kahden huonon vaihtoehdon välillä. Maailma on sellainen, että vain harvoin meillä on se ylellisyys että voimme toimia absoluuttisesti täysin oikein ja hyvin. On realismia, että joudumme tekemään pieniä pahoja juttuja, esimerkiksi jotta välttäisimme isommat pahat. Mutta siitä ei olekaan kysymys. Vaan siitä, että meidän pitäisi tunnustaa itsellemme, että näin se menee, sen sijaan että venkoilemme ja pyrimme selittämään oman syyllisyytemme pois. Hän sanoi uskovansa, että ihmisten huonovointisuus johtuu hyvin paljon juuri siitä, että omaa syyllisyyttä ja häpeää ei kohdata, vaan se selitetään pois. Totuus kuitenkin voi tehdä ihmisen vapaaksi. Jos kohtaa oman syyllisyytensä, puhe Jumalan armosta nuuttuukin merkitykselliseksi.

Armolla ei tavallaan ole mitään virkaa, eikä se pääse vapauttamaan meitä ennen kuin tajuamme ja tunnustamme oman osuutemme kaikesta siitä mikä tässä elämässä ja maailmassa on pielessä.