Minulla on ollut viime aikoina tunne kuin minua pihtisynnytettäisiin uuteen elämään. Niin kuin olisin pimeässä käytävässä ja toisesta päästä minua työnnettäisiin ja toisesta päästä vedettäisiin kohti jotain uutta ja vähän pelottavaa, mutta samalla kiehtovaa maailmaa, mutta jokin minussa vastustaa.

Mietin johdatusta, miten konkreettista se on, ja onko sitä, vai onko kysymys ylikuumenneesta mielikuvituksestani. Huomaan ajattelevani armolahjoja, onko niitä todella, vai ovatko ne vain vapaiden suuntien hömpötystä. Ja onko niin, että joskus Jumala voi kertoa meille asioita muiden ihmisten välityksellä. Mutta miksi minulle käy niin, että kiinnyn valtavasti tällaiseen ihmiseen, jonka koen tuoneen minulle erityisen viestin. En osaakaan ottaa viestiä pelkästään vastaan, vaan leimaudun häneen, haluan yhtäkkiä kertoa kaikki asiani ventovieraalle ihmiselle ja kuvittelen, että hän ymmärtää, hän osaa auttaa. Se on kummallista, enkä osaa päättää, pitääkö minun hillitä itseäni, vai pitääkö mennä tunteen mukaan ja kertoa asiat, jotka haluan kertoa. Tästä nyt ei varmaan kukaan ulkopuolinen tajua mitään, vaan eipä tällä blogilla monta lukijaa olekaan.