maanantai 1. kesäkuuta 2009

Edellisen postauksen selitystä

Kun kolmisen vuotta sitten tunsin pakottavaa tarvetta alkaa käydä kirkossa, taistelin jonkin aikaa tarvettani vastaan syystä etten ollut oppinut tuntemaan itseäni kirkossa käyvänä ihmisenä. Eivätkä muutkaan ihmiset tunteneet minua sellaisena. Jostain syystä tuntui myös tärkeältä nähdä itsensä ihmisenä, joka ei tarvitse uskontoa. Uskonto kuuluu tyhmille ja tietämättömille, enkä minä halunnut olla sellainen.

Mutta sitten jotkut ihmiset, joita en voinut pitää tyhminä, enkä tietämättöminä, alkoivat ääneen puhua omasta jumalasuhteestaan, ja se auttoi minua eteenpäin. Uskaltauduin ottamaan todesta oman kaipaukseni ja kulkea sen johdattamana piittaamatta omista ja muiden ihmisten mahdollisista käsityksistä.

Olen ollut aika ahkera kirkossa kävijä ja luterilaisessa messussa moni asia miellyttää. Virret, urut, ehtoollinen. Joskus jopa raamatuntekstien lukeminen. Olen tuntenut vetoa myös katolisten vastaaviin menoihin. Olen kokenut, että ehkä on vielä jotenkin normaalin ihmisen rajoissa käydä silloin tällöin tällaisissa hillityissä uskonnollisissa menoissa, jotka ovat vakiintuneet osaksi järjestäytyneen yhteiskunnan elämää.

Ajoittain olen ollut ymmärtävinäni mitä jotkut vapaat suunnat tarkoittavat kun he puhuvat vanhojen kirkkokuntien muotomenoista, tms. Tavallaan pidän muotomenoista, uskon että Jumala voi puhua niidenkin kautta, mutta olen silti välillä miettinyt pitääkö kaiken olla niin muodollista.

Olen myös miettinyt sitä miten tiiviisti tämä vallitseva luonnontieteellinen maailmankuva istuu kirkon ihmisten ajatusmaailmassa. Olen huomannut, että se ärsyttää minua. Kun koen asian, josta mietin voisiko sitä kutsua ilmestykseksi, ja kerron asiasta luterilaiselle, hän todennäköisesti alkaa etsiä selitystä psykologiasta. Ymmärrän, että erilaiset psykologiset lainalaisuudet vaikuttavat elämääni, mutta minua eivät tyydytä psykologiset selitykset. En käy kirkossa saadakseni psykologisia selityksiä elämääni. Käyn siellä, koska olen alkanut epäillä, että on olemassa muunkinlainen todellisuus kuin tämä elämä jota elän. Ja että minä voin olla yhteydessä siihen todellisuuteen. Kristityt kai perinteisesti ovat ajatelleet olevansa yhteydessä siihen todellisuuteen Pyhän Hengen välityksellä.

Nyt tielleni on osunut ihmisiä, jotka ovat vähän Jumalan hulluja. No siis olenhan minä ennenkin tavannut karismaattisuuteen hurahtaneita ihmisiä, käynytkin jossain kokouksessa ja todennut, ettei se ole minua varten. Mutta nyt minusta tuntuu kuin näillä ihmisillä olisi jokin erityinen viesti minua varten. Kun he kertovat omasta vaelluksestaan, sydämeni sulaa. Ja haluan kuulla lisää. Ja jokin minussa pistää vastaan, koska en ole oppinut tuntemaan itseäni ihmisenä, joka menee rumaan saliin hoilottamaan ylistyslauluja ja hihkumaan halleluujaa. Mutta olen ihan rakastunut pariin ihmiseen, jotka tekevät sellaista.

15 kommenttia:

  1. Ei ole Pyhän Hengen välitystä
    ilman Raamatun Sanaa/Jumalan Sanaa.
    Jumalan Armo on ilmestynyt kaikille
    ihmisille Jeesuksessa Kristuksessa,
    joka on ilmoitettu juuri Raamatussa.

    Vanhassatestamentissa ilmoitettiin
    Jeesuksen Kristuksen maailmaan tuleminen,
    Uudentestamentin neljä evankeliumia kertoo
    Jeesuksesta ja jänen toiminnastaan Ihmisenä
    ja Jumalana täällä maanpäällä.

    Opetuskirjeet ovat kirjeitä Jeesuksen seuraajille.
    Kukaan ei voi olla pelkän
    Pyhän Hengen ohjaama ilman ohjeita ja rajoja.
    Ne rajat löytyvät vain Raamatusta.

    Nykyisin on muotivirtauksena kaikenlaisten
    ihmeitten ja merkkien ja sanomien piireissä
    pyöriminen. Se on vain tunnetasolla
    olevaa lumousta, jolla ei arjen taisteluissa
    pitkään jakseta, silloin kun uskonkoetukset ovat edessä.

    iIman Raamatun Sanan pohjaa
    ei ole mitään Jumalan Armon varaan heittäytymistä.

    VastaaPoista
  2. Matteuksen evankeliumi sanoo:
    Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät koskaan katoa.

    VastaaPoista
  3. Minä ajattelen asiasta niin, että Jumala on luonut meidät ihan kokonaisiksi ihmisiksi. Meillä on järjen lisäksi myös tunteet ja fysiologiset tarpeet. Itse en ole koskaan saanut mitään positiivista niin sanotusta "karismaattisesta" kristillisyydestä, vaikka olen hyvin läheltä niihin ilmiöihin tutustunut. Minusta siinä tavassa elää uskonelämää ei kuitenkaan ole mitään outoa tai pahaa, jos joku semmoisesta rakentuu - KUNHAN mitään tiettyjä tunnekokemuksia tai armolahjoja ei nosteta tunnusmerkeiksi, joiden perusteella "oikeat" kristityt voi erottaa "rupusakista ;-)

    Psykologiaan ja filosofiaan (joka myös tuntuu joidenkin mielestä olevan nykyään se ainoa oikea tapa lähestyä levaisuuden kysymyksiä) olen ottanut sellaisen asenteen, että kappas, kun ovat tätäkin kautta yllättävän usein löytäneet niihin johtopäätöksiin, joista Jumala jo Raamatun kirjoittamisen aikoihin (niiden aikain käsitteistöllä ja tavalla)kansalleen puhui.

    Minä uskon, että Taivaallinen Isä puhuu meille sitä kieltä, jota parhaiten ymmärrämme ja vastaa niihin tarpeisiin, joita meillä on juuri tällä hetkellä on. Niinhän hyvät isät lapsilleen tekevät. Ehkä sinä
    tarvitset nyt jotain muuta kuin dogmatiikkaa :-)

    VastaaPoista
  4. Anonyymi, jostain syystä Pyhä Henki tuli tähän maailmaan ensin, sitten vasta Raamattu. Raamattu ei synnyttänyt kirkkoa, vaan kirkko synnytti Raamatun.

    Kommenttini päämäärä ei ole kiistää eikä kyseenalaistaa Raamatun merkitystä. Oma suhteeni Raamattuun on välittynyt, ts. tarvitsen jotain ihmistä kertomaan ja selittämään sitä minulle. En tällä hetkellä voi nähdä asiaa mitenkään niin, että Jumala toimisi elämässäni ainoastaan sen kautta, että juuri minä henkilökohtaisesti luen Raamattua. Vaikka kyllähän minä sitä luen se vain ei kovin hyvin avaudu. Mutta auttaa kun joku kertoo.

    Muotivirtauksia varmaan on, ja karismaattisissa piireissä paljon jännän tunnelman etsijöitä, itseäni en lue siihen porukkaan, koska en ole kaivannut elämääni tällaisia kokemuksia. Ne ovat ikäänkuin ottaneet minut kiinni. Ja nythän minä tässä yritän selvittää, että mistä niissä on kysymys.

    VastaaPoista
  5. Millan, oma vähäinen kokemukseni noista piireistä on juuri siinä mielessä vähän masentava, että tunnekokemuksista niin helposti tehdään todistuskappaleita. Se on tylsää. Siksi en tunnekaan mitään vetoa varsinaisesti liittyä mihinkään karismaatikkojen porukkaan, toivoisin ehkä vain, että omaan latteaan luterilaiseen seurakuntaani tulisi hiukan karismaattista eloa. Niin, kaipa minä sitä sitten tarvitsen nyt tässä vaiheessa. Aika kummaa yhtäkkiä löytää itsensä tilanteesta, jossa kaipaa jotain tällaista.

    VastaaPoista
  6. Olla yhdessä ja kokea yhteyttä toisiin ihmisiin, se(kin) on olemista jumalan hulluna.
    Sen jumalan, jonka kämmenellä on jokainen.

    Olen eronnut kirkosta sen takia, tapahtui muutama vuosi sitten, että en kokenut minkäänlaista yhteyttä tähän viralliseen luterilaisuuteen, toki muitakin käynnistäviä voimia oli tuolloin elämässäni, eikä kirkosta eroaminen ole kokemusmaailmassani sinänsä mikään ”pahe” , mutta minusta siellä ei enää oteta vakavasti ihmistä . Tosin sitä ei oteta vakavasti enää missään. On jumala, ja sen hullut. Tämä luonnontiedeuskonto ei minua kiehdo, siis sellainen tiedeuskonto että kaikki on MOT, ja vain sen kautta.

    VastaaPoista
  7. Salme, on siinä minustakin välillä sellainen juonne, että ihmistä ei ehkä oteta ihan vakavasti. Mutta itse en ole sitä sentään noin yksiselitteisenä juttuna kokenut. Itselle ehkä onkin pelastuksena ollut etuoikeus nähdä ihmiset virallisen luterilaisuuden takana. Kyllä siellä on välittämistä, vakavasti ottamista, mutta samalla paljon sellaista joka työntää luotaan ennen kuin pääsee sinne ytimeen asti.

    VastaaPoista
  8. Tosinaan tuntuu, että kohtalonani on olla ei-keskiössä eikä sillätavoin ytimessä vaan marginaalissa. Enkä siitä marginaalista pääse, monen muunkaan asian suhteen.

    Mitä ei-virallisen tai oikeastaan julkikuvaisen luterilaisuuteen tulee, myös minä tunnen heitä, jotka ovat näiden kuvien ulkopuolella, mutta ovat myös paljon syvemmin sisällä tässä uskonnossa kuin itse olen. Olen peruslähtökohdiltani saanut sellaisen kasvatuksen, että instituutio ei ole se mihin uskoansa kannattaa rakentaa, tässä asiassa.

    Tässä kohtaa se on näin nyt, mutta voi olla että nämä kysymykset, jotka eivät ole ihan yksinkertaisia eivätkä kaikki edes verbalisoitavissa vaativat, ainakin minulta, aikaa.

    VastaaPoista
  9. En minäkään sanoisi niin, että uskoa kannattaa instituution varaan rakentaa. Mutta silti ajattelen, että instituutioiden sisältä löytyy paljon sellaista arvokasta joka kannattaa ottaa huomioon. Itse olen nimittäin omalla kohdalla tullut siihen tulokseen, että ei minun myöskään itseni ja oman yksityispäättelyni varaan kannata uskoani rakentaa.

    VastaaPoista
  10. "jostain syystä Pyhä Henki tuli tähän maailmaan ensin, sitten vasta Raamattu. Raamattu ei synnyttänyt kirkkoa, vaan kirkko synnytti Raamatun"

    Hmm...

    miksikähän Jeesus aikoinaan vetosi kirjoituksiin puheissaan? Miksikähän Hän vastusti perkelettä juuri Jumalan Sanalla, eikä pelkällä Pyhällä Hengellä - Jeesus jos kuka, oli varmasti täynnä Jumalan Henkeä!

    Alussa Jumala valitsi puhetorvensa, jotka puhuivat Hänen tahtonsa kansalle, ja kun ne puheet Jumalan käskystä kirjoitettiin profeettojen kautta muistiin, niin kirjoitettiin koko Raamattu. Vanhantestamentin aikaan jo luettiin kirjakääröjä, vaikka ei kirkkoja edes ollut.

    Kuitenkin Raamattu sanoo, että Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Hän oli alussa Jumalan tykönä Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on.

    VastaaPoista
  11. Niin, Jeesus ehkä vastusti perkelettä Jumalan Sanalla, mutta tavalliset pulliaiset eivät kuitenkaan olleet siinä asemassa, että olisivat voineet sitä Sanaa itse lukemalla tutkia. Eipä ollut lukutaitoakaan useimmilla. Ei kristinusko olisi voinut levitä niin kuin levisi jos edellytyksenä olisi ollut, että jokainen itse tykönään tutkii Raamattua. Lukeminen oli harvojen herkkua silloin. Siksi ajattelen, että sanoma Jeesuksesta on jotain sellaista, joka välittyy myös ihmisten todistusten kautta, ja että ne todistukset itse asiassa ovat aika olennainen juttu.

    VastaaPoista
  12. Matilda, minusta oli kiehtovaa lukea tuota kuvaustasi "pihtisynnytyksestä". Minäkin etsin, ja olen selvästi matkalla jonnekin - ehkä jopa "syntymässä" tavallaan - mutta ihan noin pakottavana en omaa matkaani koe. Pikemminkin olen polulla, jota voin seurata, jos tahdon, tai jäädä paikoilleni, tai poiketa polulta metsään ilman karttaa ja kompassia. Takaisin en tästä enää pääse. Polku tuntuu parhaalta vaihtoehdolta, vaikka en tiedäkään minne se johtaa.

    VastaaPoista
  13. Hei Flora, polussakin on juuri se, että parhaalta vaihtoehdolta tuntuu seurata sitä, mennä eteenpäin. Mutta samallahan kulkemiseen liittyy pieni epävarmuus, koska ei voi ihan varmaksi tietää mitä on edessä.

    VastaaPoista
  14. Niin, se voi olla aika pelottavaakin, kun ei tiedä, mihin päätyy. Entä jos päätyykin jonnekin ihan erilaiseen, kuin kuvitteli? Mutta paikalleen jääminen ei sekään houkuttele.

    VastaaPoista
  15. Niinpä, eteenpäin elävän mieli:-)

    VastaaPoista