Kaipuita

Huomaan kaipaavani elävämpää yhteyttä seurakuntaan. Käyn aika usein kirkossa, mutta jostain syystä se ei tunnu elävältä yhteydeltä, ei sellaiselta mitä kaipaan. Minua on alkanut häiritä se havainto, etten ole kolmen vuoden aikana oppinut tuntemaan muita seurakuntalaisia. Olen kyllä yrittänyt, ja syyttänyt itseäni siitä etteivät yritykset ole tuottaneet toivottua tulosta. Mikä sitten olisi toivottava tulos? Kaipaisin ihmisiä, joiden kanssa voisin avoimesti puhua hengellisistä, uskonnollisista, teologisista kysymyksistä, ilman että tunnen itseni hölmöksi. Ihmisiä, jotka uskaltaisivat neuvoa minua, osoittaa minulle suuntaa, kenties jopa rukoilla puolestani. Onkohan sellainen ylipäätään mahdollista? Huomaan myös kaipaavani yhdessä rukoilemista. On kummallista kaivata asiaa, josta ei oikeastaan ole kokemusta. Minulla on pari ystävää, joiden kanssa sähköpostissa vaihdetaan rukousaiheita. Välillä se tuntuu melkein vitsikkäältä.

Auttaisiko seemiläisen kulttuurin ymmärtäminen?

Kävin keväällä kuuntelemassa kun Ilkka Puhakka luennoi seemiläisestä kulttuurista ja ajattelutavasta. Hänen mielestään seemiläisyyden ymmärtäminen avaisi ymmärtämään myös Raamattua, joka on alunperin seemiläinen kirja. Jeesus oli juutalainen. Aihe kiinnosti, koska itse selvästikin tarvitsen jotain välittävää informaatiota ymmärtääkseni Raamattua millään tavalla.

Puhakalla oli sellainen näkemys Raamatusta, joka käy minun ymmärrykselleni. Hänestä Raamattu pitäisi nähdä opuksena, joka kertoo Jeesuksesta, niinpä sieltä pitäisi etsiä mitä Raamattu kertoo Jeesuksesta ja sen jälkeen mietiskellä mitä se tarkoittaa minulle. Hän ei siis suhtaudu Raamattuun maagisena ihmevälineenä, jossa voi tökätä sormensa johonkin kohtaan ja ottaa sen Jumalan kehoituksena tehdä sitä ja tätä, kuten joskus kuulee ja näkee ihmisten tekevän.

Magia ilmeisesti kuuluu ihmisen alkuperäiseen tapaan lähestyä suurta tuntematonta ja onkin kiehtova seurata miten erilaiset maagiset elementit ovat tunkeutuneet kristinuskoonkin, osaksi kirkkojen ja myös vapaiden suuntien elämää.

Mutta on magiaa muuallakin. Eilisessä Punaisessa langassa menestynyt neurokirurgi (ohjelma oli uusinta, kirurgin nimi ei jäänyt mieleen) kertoi, ettei missään ole niin paljon rituaaleja kuin leikkaussaleissa. Hänelläkin pitää aina olla tietty myssy päässä kun hän leikkaa, muuten iskee epäonni. Eivät siis ainoastaan uskonnollisuuteen taipuvaiset ihmiset huomaamattaan lipsu magian puolelle, myös luonnontieteellisen maailmankuvan omaksuneille voi käydä niin.

Luennollaan Puhakka painotti tarinoiden merkitystä seemiläisessä kulttuurissa. Siksi Jeesuksen jutuista merkittävä osa on tarinoita. Tarinat eivät koko syvyydessään avaudu, jos ei tunne seemiläistä kulttuuria.

Omalla kohdalla ongelma onkin paljolti siinä, että olen ehtinyt kuulla Raamatun tarinat vähän liian monta kertaa erilaisina latteina tulkintoina. Eksynyt lammas, tuhlaajapoika, laupias samarialainen, kaikki nuo jutut ovat lopen tuttuja, mutta samalla niiden ydin on jäänyt kokonaan tavoittamatta. Tarinoiden kärki on hukattu. On vaikea päästä oman kyllästymisensä yli ja ryhtyä tutkimaan, että mitä siellä ihan oikeasti tarkoitetaan. Miksi tarina on sellainen kuin on. Onneksi on sellaisia tyyppejä kuin Ilkka Puhakka, joka puhuu kansantajuisesti ja samalla älystä tinkimättä näistä jutuista.

Jos Puhakka kiinnostaa, tv7:n ohjelma-arkistosta löytyy kolmeosainen haastattelu, jonka kolmannessa jaksossa hän kertoo tästä seemiläisyysjutusta. Ohjelmasarjan nimi on Kaivo. Ja sieltä siis Puhakka.

Luomakunnan kivusta ja kärsimyksestä

Millanin äskeinen kommentti siitä miten kuolema ei ehkä olekaan kauhistus, aiheutti ajatusryöpyn.

Jokin aika sitten, olisiko ollut toissa talvena, lehdissä kerrottiin tragediasta jossa pienet pojat olivat leikkineet jäisellä joella, pudonneet hyiseen virtaan ja hukkuneet. Sitä kauhisteltiin. On tietenkin syytäkin kauhistella, vanhempien menetys on murskaava, mutta huomasin yhtäkkiä ajattelevani, että olikohan tuo kohtalo poikien itsensä kannalta mitenkään kauhea.

Perusteluni on se, että itselläni on varhaislapsuudesta tuollainen vähältä piti kokemus. Olin kolmen-neljän ja mattopyykillä vanhempieni kanssa. Muistan kurottaneeni vedessä ohitseni lipuvaa irrallista ulpukkaa, seuraavaksi olinkin mattolaiturin alla. Muistan hyvin selkeänä kuvana ruskean veden, laiturin palkkien välistä siilautuvan valon, omat sormeni jotka haroivat laiturin niljaista pohjaa. En tajunnut, että kohta minä varmaankin hukun. En ajatellut mitään. Elin siinä hetkessä kokematta minkäänlaista kauhua, tunnetta ilman loppumisesta. Minä vain haroin sormillani niitä lautoja. Mutta minun ei ollut vielä määrä lähteä tästä maailmasta. Esiliinani (vanhanaikaisen isoäitini vaatimuksesta minulla oli lapsena aina esiliina, kenelläkään muulla ei ollut sellaista ja sen pitäminen oli kauheaa) nauhat olivat auenneet ja isäni oli yhtäkkiä huomannut, että laiturin reunan alta pilkisti jotain. Hän tarttui nauhan päähän ja yllättyi pahanpäiväisesti kun minä seurasin perässä. Vanhemmat menivät paniikkiin ja siinä vaiheessa minäkin menin paniikkiin ja aloin itkeä. Itkin koko matkan kun minut kärrättiin polkupyörän ohjaustankoon kiinnitetyssä häkkyrässä kotiin. Mutta muistan aivan selvästi, että laiturin alla en tuntenut minkäänlaista kauhua.

Joskus luonto-ohjelmia katsellessa kun leijonat saalistavat antiloopin ja repivät sen kappaleiksi, mietin mitä se antilooppi oikeastaan kokee siinä. Ja olen huomannut ajattelevani, että ehkä se ei olekaan niin kammottavaa sen antiloopin kokemusmaailmasta käsin, kuin miltä se minusta näyttää. Meihinhän on asennettu näitä mekanismeja, elimistöön virtaa adrenaliinia, endorfiinia ym, jotka muuttavat kokemustamme ja kivun aistimista.

Tämän postauksen tarkoitus ei ole väittää, että on vain hienoa kun ihmisiä ja eläimiä kuolee, koska ne pääsevät taivaaseen. Tarkoitan vain, että ehkä asiat eivät tosiaan aina ole ihan sitä miltä näyttävät.

Miksi Jumala tahtoi käet maailmaan?

Polkupyöräretkellä kuulin käen kukkuvan jossain aivan lähellä. Ääni oli lumoava, kesäinen. Mielialani kuitenkin notkahti muistaessani käen lisääntymistavat. Mietin miten monet linnunpojat on sysitty pesästä kuolemaan siksi että käenpoika saisi elää. Jeesus sanoi, ettei varpunenkaan tipahda Jumalan sitä tietämättä. Mitä iloa on linnunpojalle siitä, että Jumala tietää sen tipahtavan pesästä ja kuolevan?

Seisahdin kuuntelemaan käen kukuntaa. Ympärillä siritti ja humisi alkukesän metsä koko uhkeudessaan. Luonnon runsaudessa virrentekijät ovat usein nähneet todisteen Jumalan olemassaolosta ja huolenpidosta, mutta minut valtasi aavistus siitä, että kenties ateistit ovat sittenkin oikeassa. Maailma on järjetön. Kauneudessaankin pohjimmiltaan täysin vailla lohtua.

Stinisseniä

Jos me Jumalan nähdessämme emme huomaa, että hän näkee meidät aina ensin, jollemme vastaa rakastavaan katseeseen, silloin emme kohtaa Jumalaa. Videntem videre, Augustinus sanoo: me näemme hänet joka näkee meidät. Hänen katseensa on olemassa ensin, ja se näkee kaiken. Jumala tuntee minut ennen kuin minä tunnen Jumalan. Emme opi tuntemaan katsomalla häneen, vaan suostumalla siihen että hän katsoo meihin, ja kestämällä hänen katseensa. Aurinkoa ei opi tuntemaan katsomalla suoraan aurinkoon, vaan laskemalla katseensa ja olemalla auringon säteilyssä. Juuri Jumalan katse tekee meistä sitä mitä me olemme. Hän on aina ensin.

Kun luen Stinissenia, kaikki tuntuu yksinkertaiselta. Mutta sitten alan ihmetellä. Mitä tarkoittaa suostua siihen, että Jumala katsoo minuun? Mutta vaikka järkeni ei ymmärrä, olemuksessani on jokin osa, joka resonoi näiden tekstien kanssa. Tälle päivälle Stinissen kirjoittaa:

Jotta sydämesi voisi löytää takaisin alkuperäisyyteensa, on ensimmäinen askeleesi tunnustaa, että olet kuilu, joka huutaa Jumalan äärettömyyden ikävässä, ja että sen jälkeen tyhjenet kaikista korvikkeista joilla olet yrittänyt kuilua täyttää.

Kova läksy ihmiselle, joka kamppailee monenlaisten riippuvuuksien kanssa.

Edellisen postauksen selitystä

Kun kolmisen vuotta sitten tunsin pakottavaa tarvetta alkaa käydä kirkossa, taistelin jonkin aikaa tarvettani vastaan syystä etten ollut oppinut tuntemaan itseäni kirkossa käyvänä ihmisenä. Eivätkä muutkaan ihmiset tunteneet minua sellaisena. Jostain syystä tuntui myös tärkeältä nähdä itsensä ihmisenä, joka ei tarvitse uskontoa. Uskonto kuuluu tyhmille ja tietämättömille, enkä minä halunnut olla sellainen.

Mutta sitten jotkut ihmiset, joita en voinut pitää tyhminä, enkä tietämättöminä, alkoivat ääneen puhua omasta jumalasuhteestaan, ja se auttoi minua eteenpäin. Uskaltauduin ottamaan todesta oman kaipaukseni ja kulkea sen johdattamana piittaamatta omista ja muiden ihmisten mahdollisista käsityksistä.

Olen ollut aika ahkera kirkossa kävijä ja luterilaisessa messussa moni asia miellyttää. Virret, urut, ehtoollinen. Joskus jopa raamatuntekstien lukeminen. Olen tuntenut vetoa myös katolisten vastaaviin menoihin. Olen kokenut, että ehkä on vielä jotenkin normaalin ihmisen rajoissa käydä silloin tällöin tällaisissa hillityissä uskonnollisissa menoissa, jotka ovat vakiintuneet osaksi järjestäytyneen yhteiskunnan elämää.

Ajoittain olen ollut ymmärtävinäni mitä jotkut vapaat suunnat tarkoittavat kun he puhuvat vanhojen kirkkokuntien muotomenoista, tms. Tavallaan pidän muotomenoista, uskon että Jumala voi puhua niidenkin kautta, mutta olen silti välillä miettinyt pitääkö kaiken olla niin muodollista.

Olen myös miettinyt sitä miten tiiviisti tämä vallitseva luonnontieteellinen maailmankuva istuu kirkon ihmisten ajatusmaailmassa. Olen huomannut, että se ärsyttää minua. Kun koen asian, josta mietin voisiko sitä kutsua ilmestykseksi, ja kerron asiasta luterilaiselle, hän todennäköisesti alkaa etsiä selitystä psykologiasta. Ymmärrän, että erilaiset psykologiset lainalaisuudet vaikuttavat elämääni, mutta minua eivät tyydytä psykologiset selitykset. En käy kirkossa saadakseni psykologisia selityksiä elämääni. Käyn siellä, koska olen alkanut epäillä, että on olemassa muunkinlainen todellisuus kuin tämä elämä jota elän. Ja että minä voin olla yhteydessä siihen todellisuuteen. Kristityt kai perinteisesti ovat ajatelleet olevansa yhteydessä siihen todellisuuteen Pyhän Hengen välityksellä.

Nyt tielleni on osunut ihmisiä, jotka ovat vähän Jumalan hulluja. No siis olenhan minä ennenkin tavannut karismaattisuuteen hurahtaneita ihmisiä, käynytkin jossain kokouksessa ja todennut, ettei se ole minua varten. Mutta nyt minusta tuntuu kuin näillä ihmisillä olisi jokin erityinen viesti minua varten. Kun he kertovat omasta vaelluksestaan, sydämeni sulaa. Ja haluan kuulla lisää. Ja jokin minussa pistää vastaan, koska en ole oppinut tuntemaan itseäni ihmisenä, joka menee rumaan saliin hoilottamaan ylistyslauluja ja hihkumaan halleluujaa. Mutta olen ihan rakastunut pariin ihmiseen, jotka tekevät sellaista.

Minulla on ollut viime aikoina tunne kuin minua pihtisynnytettäisiin uuteen elämään. Niin kuin olisin pimeässä käytävässä ja toisesta päästä minua työnnettäisiin ja toisesta päästä vedettäisiin kohti jotain uutta ja vähän pelottavaa, mutta samalla kiehtovaa maailmaa, mutta jokin minussa vastustaa.

Mietin johdatusta, miten konkreettista se on, ja onko sitä, vai onko kysymys ylikuumenneesta mielikuvituksestani. Huomaan ajattelevani armolahjoja, onko niitä todella, vai ovatko ne vain vapaiden suuntien hömpötystä. Ja onko niin, että joskus Jumala voi kertoa meille asioita muiden ihmisten välityksellä. Mutta miksi minulle käy niin, että kiinnyn valtavasti tällaiseen ihmiseen, jonka koen tuoneen minulle erityisen viestin. En osaakaan ottaa viestiä pelkästään vastaan, vaan leimaudun häneen, haluan yhtäkkiä kertoa kaikki asiani ventovieraalle ihmiselle ja kuvittelen, että hän ymmärtää, hän osaa auttaa. Se on kummallista, enkä osaa päättää, pitääkö minun hillitä itseäni, vai pitääkö mennä tunteen mukaan ja kertoa asiat, jotka haluan kertoa. Tästä nyt ei varmaan kukaan ulkopuolinen tajua mitään, vaan eipä tällä blogilla monta lukijaa olekaan.