Häpeä ja syyllisyys

Tämän keskustelun myötä aloin taas miettiä syyllisyyden ja häpeän suhdetta. Tuossa keskustelussahan Salme kirjoitti mm. näin: Joskus häiritsee tuossa häpeä & syyllisyys keskustelussa se, että ne sotketaan toisiinsa kun minusta ne ovat eri asioita. Ajattelen, että hyvä ja terve syyllisyys on rakentava voima ihmisessä, häpeä taasen on lamaannuttava ja rakkaudeton tila.

Muistaakseni Ben Malinen Häpeän monet kasvot kirjassa totesi, että syyllisyys syntyy siitä jos ihminen kokee toimineensa väärin. Häpeä taas syntyy siitä, että ihminen kokee olevansa jotenkin vääränlainen. Eli siinäkin mielessä ne tosiaan ovat hyvin eri asioita, eikä niitä kannattaisi sotkea toisiinsa.

Kun luin tuon Malisen kirjan, mietin pitkään sitä, miksi kristinusko tuntuu tarjoavan vastausta ensisijassa ihmisen syyllisyyteen, mutta ei niinkään hänen häpeäänsä. Jos kuitenkin ajatellaan, että ihmisessä on jokin perustavanlaatuinen vika, jota kristinusko on perinteisesti kutsunut perisynniksi, niin silloinhan ihmisen suurimman ongelman Jumalan edessä pitäisi nimenomaan olla häpeä. Ihminenhän on olemukseltaan viallinen, eikä pysty toimimaan oikein, vaikka kuinka haluaisi. Mutta synnintunnustuksessa ei koskaan käsitellä ihmisen häpeää hänen olemuksensa perustavanlaatuisen virheen vuoksi, vaan ne perustuvat nimenomaan syyllisyyden tunnustamiseen.

Koska itselle ongelmana on nimenomaan häpeä, on vaikea päästä mukaan kirkolliseen synnintunnustuperinteeseen.

Paavo Kettunen kirjassa Suomalainen rippi kirjoitti myös hyvin kiinnostavasti häpeän ja syyllisyyden välisestä suhteesta. Hän tuntui olevan sitä mieltä, että häpeälläkin on suhteensa syntiin ja syyllisyyteen, mutta se on ikään kuin piilossa. Ihminen ei pääse kiinni omaan terveeseen syyllisyyteensä, koska häpeä on sen päällä ja vie kaiken huomion. Ihminen joka elää häpeänsä keskellä, ei tunnista omaa syyllisyyttään. Syyllisyys pitää ensin tunnistaa, vasta sen jälkeen sen voi tunnustaa ja siitä voi vapautua.