torstai 11. kesäkuuta 2009

Luomakunnan kivusta ja kärsimyksestä

Millanin äskeinen kommentti siitä miten kuolema ei ehkä olekaan kauhistus, aiheutti ajatusryöpyn.

Jokin aika sitten, olisiko ollut toissa talvena, lehdissä kerrottiin tragediasta jossa pienet pojat olivat leikkineet jäisellä joella, pudonneet hyiseen virtaan ja hukkuneet. Sitä kauhisteltiin. On tietenkin syytäkin kauhistella, vanhempien menetys on murskaava, mutta huomasin yhtäkkiä ajattelevani, että olikohan tuo kohtalo poikien itsensä kannalta mitenkään kauhea.

Perusteluni on se, että itselläni on varhaislapsuudesta tuollainen vähältä piti kokemus. Olin kolmen-neljän ja mattopyykillä vanhempieni kanssa. Muistan kurottaneeni vedessä ohitseni lipuvaa irrallista ulpukkaa, seuraavaksi olinkin mattolaiturin alla. Muistan hyvin selkeänä kuvana ruskean veden, laiturin palkkien välistä siilautuvan valon, omat sormeni jotka haroivat laiturin niljaista pohjaa. En tajunnut, että kohta minä varmaankin hukun. En ajatellut mitään. Elin siinä hetkessä kokematta minkäänlaista kauhua, tunnetta ilman loppumisesta. Minä vain haroin sormillani niitä lautoja. Mutta minun ei ollut vielä määrä lähteä tästä maailmasta. Esiliinani (vanhanaikaisen isoäitini vaatimuksesta minulla oli lapsena aina esiliina, kenelläkään muulla ei ollut sellaista ja sen pitäminen oli kauheaa) nauhat olivat auenneet ja isäni oli yhtäkkiä huomannut, että laiturin reunan alta pilkisti jotain. Hän tarttui nauhan päähän ja yllättyi pahanpäiväisesti kun minä seurasin perässä. Vanhemmat menivät paniikkiin ja siinä vaiheessa minäkin menin paniikkiin ja aloin itkeä. Itkin koko matkan kun minut kärrättiin polkupyörän ohjaustankoon kiinnitetyssä häkkyrässä kotiin. Mutta muistan aivan selvästi, että laiturin alla en tuntenut minkäänlaista kauhua.

Joskus luonto-ohjelmia katsellessa kun leijonat saalistavat antiloopin ja repivät sen kappaleiksi, mietin mitä se antilooppi oikeastaan kokee siinä. Ja olen huomannut ajattelevani, että ehkä se ei olekaan niin kammottavaa sen antiloopin kokemusmaailmasta käsin, kuin miltä se minusta näyttää. Meihinhän on asennettu näitä mekanismeja, elimistöön virtaa adrenaliinia, endorfiinia ym, jotka muuttavat kokemustamme ja kivun aistimista.

Tämän postauksen tarkoitus ei ole väittää, että on vain hienoa kun ihmisiä ja eläimiä kuolee, koska ne pääsevät taivaaseen. Tarkoitan vain, että ehkä asiat eivät tosiaan aina ole ihan sitä miltä näyttävät.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti