Tämän keskustelun myötä aloin taas miettiä syyllisyyden ja häpeän suhdetta. Tuossa keskustelussahan Salme kirjoitti mm. näin: Joskus häiritsee tuossa häpeä & syyllisyys keskustelussa se, että ne sotketaan toisiinsa kun minusta ne ovat eri asioita. Ajattelen, että hyvä ja terve syyllisyys on rakentava voima ihmisessä, häpeä taasen on lamaannuttava ja rakkaudeton tila.
Muistaakseni Ben Malinen Häpeän monet kasvot kirjassa totesi, että syyllisyys syntyy siitä jos ihminen kokee toimineensa väärin. Häpeä taas syntyy siitä, että ihminen kokee olevansa jotenkin vääränlainen. Eli siinäkin mielessä ne tosiaan ovat hyvin eri asioita, eikä niitä kannattaisi sotkea toisiinsa.
Kun luin tuon Malisen kirjan, mietin pitkään sitä, miksi kristinusko tuntuu tarjoavan vastausta ensisijassa ihmisen syyllisyyteen, mutta ei niinkään hänen häpeäänsä. Jos kuitenkin ajatellaan, että ihmisessä on jokin perustavanlaatuinen vika, jota kristinusko on perinteisesti kutsunut perisynniksi, niin silloinhan ihmisen suurimman ongelman Jumalan edessä pitäisi nimenomaan olla häpeä. Ihminenhän on olemukseltaan viallinen, eikä pysty toimimaan oikein, vaikka kuinka haluaisi. Mutta synnintunnustuksessa ei koskaan käsitellä ihmisen häpeää hänen olemuksensa perustavanlaatuisen virheen vuoksi, vaan ne perustuvat nimenomaan syyllisyyden tunnustamiseen.
Koska itselle ongelmana on nimenomaan häpeä, on vaikea päästä mukaan kirkolliseen synnintunnustuperinteeseen.
Paavo Kettunen kirjassa Suomalainen rippi kirjoitti myös hyvin kiinnostavasti häpeän ja syyllisyyden välisestä suhteesta. Hän tuntui olevan sitä mieltä, että häpeälläkin on suhteensa syntiin ja syyllisyyteen, mutta se on ikään kuin piilossa. Ihminen ei pääse kiinni omaan terveeseen syyllisyyteensä, koska häpeä on sen päällä ja vie kaiken huomion. Ihminen joka elää häpeänsä keskellä, ei tunnista omaa syyllisyyttään. Syyllisyys pitää ensin tunnistaa, vasta sen jälkeen sen voi tunnustaa ja siitä voi vapautua.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Äkkiseltään tulee mieleen, että häpeä kumpuaa pitkälti yhteisöstä, normeista joihin meidät sosiaalistetaan ja odotuksista,jotka olemme sisäistäneet, mutta joihin emme koe pystyvämme vastaamaan. Minusta tuntuu, että vaikka esimerkiksi Aasian kulttuureille tyypillinen "kasvojen menettämisen" pelko ei ole meillä yleistä, elämme silti nykyään vahvasti häpeän sävyttämässä kulttuurissa. Elämä on suorittamista, eikä mikään riitä. Aina olet liian lihava, vanha, köyhä tai muuten alamittainen.
VastaaPoistaJos Jumala on meidät luonut, kyllä hän "tietää meidät tomuksi". Siksi Jumalan edessä on minulle oikeastaan se ainoa paikka, jossa en enää häpeä.
Ehkä häpeäisin, jos kuvittelisin, että Hän odottaa minun olevan jotain enemmän.
Syyllisyyttä sen sijaan tunnen - eniten tekemättä jättämisistä ja huonoista valinnoista, asioista, joille mahtaisin jotain, jos tarpeeksi yrittäisin.
Hei Millan!
VastaaPoistaYhteisöstä varmasti kumpuaa häpeä, se on totta.
Kasvatuksessakin on tietoisesti käytetty häpeää, esim. koulujen häpeärangaistukset. (Nurkkaan pistäminen)
Mietin tuota suorittamista, että mistä se tulee. Se on tosiaan meidän kulttuurissamme niin keskeinen asia ja uuvuttaa ihmiset.
Entisinä aikoina ihmisistä tuntui, etteivät he koskaan kelpaa jumalille, ja tämä kelpaamattomuuden kokemus ajoi heidät uhraamaan jumalalleen erilaisia arvokkaina pidettyjä asioita, härkiä, vuohia, kyyhkysiä vaikkapa. Nykyajan maallistunut ihminen ei kanna huolta siitä kelpaako hän jumalille, yhteisö on ottanut jumalien paikan ja ihminen joutuu uhraamaan yhteisölle kelvatakseen. Uhrina eivät toimi vuohet ja lampaat, vaan ihmisen jatkuva ponnistelu, laihdutus, työnteko yms.
Kristinuskon sanoma kai on siinä, että uhreja ei tarvita. Jumala ei niitä kaipaa, yhteisö ehkä kaipaa, mutta on väärin kuunnella enemmän yhteisön vaatimuksia kuin Jumalaa.
Tuosta, että Jumala kyllä tietää meidät tomuksi piti vielä sanoa, että ehkä se tosiaan on syynä siihen miksi kristinuskossa painottuu ihmisen syyllisyys, ei häpeä. Jos todella uskoo Jumalaan ja uskoo tämän tietävän kaiken ja rakastavan siitä huolimatta, niin mitäpä häpeämistä hänen edessään sitten enää olisi.
VastaaPoistaHäpeä on kauhean uuvuttava ja tuhoavakin tunne, poissulkeva. Aivan kuten sanoitte kumpikin: yhteisöistä poissulkeva. Määrityksillään ja normittamisillaan. Lapsuudestaan sen parhaiten muistaa kun aikuinen häpäisi ja äkkiä häpesi tekemisiään, jopa niitä luovia ja hauskojakin. Erityisesti niiden suhteen voi mennä ihan lukkoon loppuelämäksi kun tuo häpeä lamaannuttaa luovan tai spontaanin tekemisen esimerkiksi.
VastaaPoistaTai kasvatus, joka opettaa häpeämään omia unelmiaan. Kun olin töissä ns. ”vaikeiden” nuorten kanssa, heillä usein oli ”hyvän häpeä” kauhean voimakasta. Että minä osaan tämän ja tämänkin voin oppia. Olen hyvä tässä ja tuossakin. Se tuntui jotenkin kammottavalta tajuta, huomata, että aikuiset olivat tallanneet (tietoisesti tai tajuamatta) nuorten ihmisten hauraat unelmat.
Noin minäkin tämän asian näen, että suoritetaan hirveästi ja vaaditaan sitä samaa normia kaikilta. Menestyäkseen ihminen tekee mitä tahansa, vaikka vähempikin ”menestys” ihan riittäisi. Ollaksesi edes hyvä sinun pitäisi olla jo lähes täydellinen. Ja siihen lyödään liian helposti se ”huonon” tai ”pahan” leima. Olen itse esimerkiksi lapsesta asti ollut ”normien vastainen” monessakin mielessä, mutta erityisesti yhdessä: olin väärän kokoinen joka ikävaiheessa ja siitä tuli aivan hirveä ahdistuksen aihe nuoruudessa, silloin kun muutenkin on aika epätietoinen itsestään ja monintavoin epävarma. Tämän päivän lapsilta ja nuorilta vaaditaan aivan hirveitä suorituksia ja ”onnistumisia” tai toisin sanoen: epäonnistua ei saa, virheitä ei saa tehdä. Enkä tällä tarkoita etteikö onnistuminen olisi myös tärkeä tunne, mutta onnistumiseen tarvitaan paljon oppimista ja oppiminenhan tapahtuu virheiden kautta.
Olen joskus ajatellut myös niin, että aikamme suosii sellaista: ”Olen Jumala” –asennetta. Siis ollaan siellä Jumalan paikalla arvottamassa ja normittamassa muita ja polkemassakin muita. Usein jotenkin erilaisia tai ”normien vastaisia”. Jotenkin nykyinen aikakausi tuntuu painottavan tuota liki ”yli-ihmisenä” olemista ja sellainen hyvä nöyryys on kadonnut ja pöyhkeä röyhkeys tullut tilalle.
Tuota häpeän tunnetta on joutunut käsittelemään ja kohtaamaan kyllä. Tunnen huonosti tältä osin Raamattua ja kristinuskoakin, mutta jotenkin minulla on sellainen epämääräinen luulo, ettei raamatusta tähän kauheasti saisikaan apua. On siis hyvin mahdollista, että olen väärässä.
Ehkä tässäkin on kyse tulkintaeroista.
Minullakin on Salme kokemusta tuosta normien vastaisuudesta ja ahdistuksesta jonka se aiheuttaa. Oli myös nuorena kova pettymys tajuta, ettei seurakunta eikä kirkko tarjoa todellista turvasatamaa. Jumala ehkä hyväksyy meidät sellaisina kuin olemme, mutta hänen opetuslapsensa eivät välttämättä enää hyväksykään.
VastaaPoista