Raamattu-dilemma

Minun on vaikea ymmärtää Raamattua. Se on kiinnostava teos, mutta minun on vaikea pitää sitä auktoriteettina. Kirkon traditio tuntuu Raamattua tärkeämmältä.
Tradition kautta voin saada jonkinlaisen kosketuksen Raamatun teksteihin, ymmärtää niitä.

Ongelma on kuitenkin siinä, että jos en luota Raamattuun, ei minulla
oikeastaan ole syytä luottaa traditioonkaan, koska sehän kuitenkin hyvin
pitkälti nojaa nimenomaan Raamattuun.

Suunnistan aika pitkälle sen varassa, mikä on oma kokemukseni Jumalasta, mutta
tajuan että se on kuitenkin heppoinen perusta, olkoonkin etten nyt
puhu kokemuksesta missään emootion tms.tunnekokemuksen merkityksessä.

Jos ihmiset, jotka ovat aikoinaan vakuuttuneet Jeesuksen
ylösnousemuksesta ovatkin olleet väärässä, millä perusteella oikeastaan voin luottaa omaankaan kokemukseeni, minäkin voin olla väärässä.

Näihin pähkäilyihin liittyy hämmentävästi myös syyllisyyttä. Mietin
ajoittain sitä kertomusta, jossa Jeesus paransi muutaman
spitaalisen, ja vain yksi palasi kiittämään. Mielikuvitukseni täydentää
tarinan automaattisesti niin, että ne jotka eivät tulleet kiittämään
Jeesusta, heräsivät seuraavana aamuna rupisina.

Sitten ajattelen, että eihän se tietenkään niin mennyt, Jumala on armollinen, ei hän kosta vaikka
ihmiset olisivat kiittämättömiä. Ei siis kosta minullekaan, vaikka olen kiittämätön, ts. uskoni on hyvin vajaata ja epämääräistä.

Sitten tajuan, että jos en luota Raamattuun, enkä traditioon, ei minulla oikeastaan ole mitään perustetta sanoa millainen Jumala on, hän voi olla vaikka minkälainen despootti. Ja
despoottinahan on Jumalaa tietysti paljolti pidettykin. Mistä tiedän, ettei Jumala ole despootti? Ellen tosiaan usko Raamattuun, eikä minulla siis ole perustetta uskoasiihenkään mitä kirkko on pari tuhatta vuotta opettanut Jumalasta, niin olen käytännöllisesti tuuliajollaJumalasuhteessani.